Greeta seisoi siinä nopolla nokin.
"Ostin ne teille", sanoi hän hiljaa. "Luulin teidän pitävän niiden tuoksusta."
Rouva Perkins nauroi ivallisesti.
"Hyvin todenmukaista. Älä minulle useampia valheita latele. Ostit ne minulle, todellakin! Koska sinä jotakin sellaista olisit tehnyt? Ennen taivas putoaisi alas, kuin sinä ajattelisit sairasta tätiäsi. Sinä otat vastaan hänen rahansa ja hänen ruokansa ja ne vaatteet, jotka hän sinulle antaa, ja nurkuilet kaikesta, mitä sinun tulee tehdä hänen puolestaan. Oi, jos sinun joskus täytyy kadottaa jalkasi ja maata kovalla vuoteella, niin kannattaisipa sinunkin sitte kokea, miltä tuntuu, kun kiittämätön tyttö sinua auttaa."
Greetan kasvot kävivät nyrpeiksi. Hän ei koettanut puhua tädin kanssa eikä puolustella itseään, mutta hän ajatteli, ettei hän enään milloinkaan voisi olla tädille ystävällinen. Hän rupesi valmistamaan teetä ja viskasi kukat lattialle.
Tämä antoi aihetta uusiin nuhteisiin, ja rouva Perkins määräsi heti, että kukat pantaisiin veteen ja asetettaisiin ikkunalaudalle.
"Minä toivon, että olet ne saanut rehellisellä tavalla, mutta sitä ei ole hyvä sanoa. Minä tahdon niitä nyt kuitenkin käyttää hyväkseni, koska ne nyt kerran täällä ovat."
Greeta heräsi yöllä tädin huudosta.
"Voi, se on taas se vanha kipu! Se syntyi varmaankin ruoasta, jonka söin. Oi voi, voi! Tunnen ikäänkuin kuolisin!"
"Hieronko teitä?" kysyi Greeta.