Niin pian kuin täti oli kipeä ja avuton, valtasi Greetan aina säälin tunne häntä kohtaan.
Rouva Perkins antoi hänen hieroa kylkeänsä, joi taas vähän konjakkia ja vettä ja tuli levollisemmaksi jälleen. Greeta istui hänen vuoteensa ääreen ja katseli häntä.
"Ah", sanoi rouva Perkins huoaten. "Minä luulen, että päiväni ovat luetut. Nämät vaivat ovat liian vaikeat, ne merkitsevät jotakin. Mutta jos minä kuolen, niin ei kukaan minua kaipaa."
"Minä kaipaan teitä, täti", sanoi Greeta vilpittömästi. "Ja minä olen ajatellut, että tulisin teille paremmaksi vast'edes. Ja minä kerron teille kaikkea mitä kuulen pyhäkoulussa, ja kaikkea, joka tekisi teitä onnellisemmaksi."
Rouva Perkins huokasi ja ravisti epäillen päätänsä.
"Ei mikään voi tehdä minua onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta sinulla on tulevaisuus edessäsi, Greeta."
"Niin", sanoi Greeta nöyrästi, mutta jotenkin päättävästi, "minä olen päättänyt tehdä teille hyvää, samoin kuin se pieni palvelustyttö teki sille spitaalitautiselle kapteenille. Ja sitten minä kerron teille kaikkea mitä minä kuulen, ja te saatte sitten poimia siitä itseänne varten mitä sopii teille ja mikä teidän mieltänne tyynnyttää."
"En tahdo kuulla mitään uskonnosta", sanoi rouva Perkins katkeralla äänellä. "Jos Jumalaa löytyy, niin on hän minua huonosti kohdellut, en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"
"Jumala teitä rakastaa, sanoo rouva Creek", selitti Greeta pelkäämättä. Hän istui yhä vielä laidalla vuoteen jalkopäässä ja tuijotti tätiin, mutta nyt hänen silmänsä saivat uneksivan katseen. "Kaikissa tapauksissa ei teitä ole ruoskittu ja pilkattu eikä ristiinnaulittu, niinkuin Jeesukselle tehtiin, ja kuitenkin Jumala häntä rakasti, sanoo opettaja."
"Mene maata, lapsi, äläkä pane päätäni aivan pyörälle puheillasi", vastasi rouva Perkins ärtyisesti.