Ensimmäisen vainion yli hän oli päässyt ilman mitään seikkailua. Toinen oli täynnä mullikoita ja vasikoita. Greetan sydän sykki kiivaasti; hän ei vielä voinut olla pelkäämättä elukoita. Hän katseli varovasti lakeuden ylitse ja odotti, kunnes lähimmät olivat kulkeneet etäämmälle. Silloin hän, koettaen olla mahdollisimman rohkea, sanoi Albert Edvardille:
"Kuules, sinun tulee nyt olla hyvin levollinen. Jos sinä haukut, tulevat ne päällemme — minä tiedän, että niin käy. Seuraa minua".
Albert Edvard totteli heti heiluttaen häntäänsä, mutta vilkui sivulle päin vasikoihin. Äkkiä kaksi niistä kääntyi katsomaan Greetaan.
"Voi minun päiviäni! Ne tulevat! Minä kirkasen!"
Hän lähti pakoon täyttä kyytiä. Albert Edvard katsoi nyt olevansa vapaa kaikista siteistä ja hyökkäsi kiivaasti haukkuen lähimpänä olevaa mullikkaa vastaan.
Tuossa tuokiossa olivat ne kaikki liikkeellä, ja miten Greeta pääsi niityn poikki kaatumatta kumoon ja joutumatta elukkain jalkoihin, sitä hän ei milloinkaan voinut käsittää.
Mutta hän seisahtui tykyttävin sydämmin veräjän toisella puolen ja nosti katseensa taivasta kohti.
"Oi hyvä Jumala, minä rukoilen, että varjelisit minua. Pelkään hirveästi noita mullikoita. Kuule minua Jeesuksen tähden. Amen."
Sitten hän katsoi ympärilleen ajatellen: "Mitä vaaroja minulla tällä vainiolla lienee odotettavana."
Hän seisoi kuin lumottuna pelkästä ihmettelystä ja ihastuksesta. Kenttä oli täynnä lampaita ja pieniä karitsoita. Greeta ei milloinkaan ennen ollut nähnyt karitsojen leikkivän, ja hän katseli niitä nyt ilosta säteilevin silmin. Sillä välin Albert Edvard vilkui vuoroin Greetaan ja vuoroin lampaisiin. Jospa vain olisi saanut luvan ajaa niitä takaa! Mutta sen omatunto sanoi, ettei se ollut luvallista.