"Tämä on ensimmäinen askel palveluksen saamista varten", sanoi hän ihan ääneensä, "mutta minä en vain käsitä, missä minä sitä koettelisin. Tädillä on meidän ainoa peilimme, enkä minä tästä tahtoisi puhua rouva Creekille — hän pitäisi minua yksinkertaisena."
Hän meni kotiin Artturin kanssa, ja jätettyään pojan tämän äidille, kiipesi hän jälleen ylös noita jyrkkiä portaita pitkin. Hän pisti myssynsä taskuunsa ja astui sisälle vastaanottamaan tätinsä tavallisen tervehdyksen:
"Missä olet ollut, sinä kelvoton tyttö? Tässä on pakettini ollut valmiina sinua odottamassa kokonaisen tunnin, ja puut ovat melkein loppuun asti palaneet eikä vesi teepannussa vielä läheskään kiehu!"
"Olen ollut ulkona Artturin kanssa. Laitan tulen heti paikalla."
Ei kauan viipynytkään, ennenkuin valkea leimusi takassa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin lähti Greeta viemään tädin työtä erääseen Cityssä olevaan puotiin. Täti varoitti häntä olemasta siellä kauan, ja tyttö riensi eteenpäin pitkin vilkkaita katuja; koko tien hän vaivasi päätään tuumaamalla kuinka ja missä hän saisi tilaisuuden koettaa lumivalkoista säpsäänsä pörröiseen kampaamattomaan päähänsä.
Paketin hän jätti määrättyyn paikkaan ja sai kaksi markkaa viisikymmentä penniä, jotka hän huolellisesti sitoi punaisen kaulaliinansa kulmaan. Kotimatkallaan näki hän edessään rikkarattaat, jotka herättivät hänen huomiotansa sen vuoksi, että siinä kaalilehtien välissä näkyi jokin kiiltävä esine. Greetalla oli hyvät silmät, ja hän havaitsi heti, että se oli peilinpala.
"Juuri mitä sinä Greeta tarvitset", sanoi hän. "Jos tuon voit saada, olet tosiaankin onnellinen tyttö."
Hän läheni ajajaa Lontoon lapsen koko varmuudella.
"Hoi, herrani! Olkaa hyvä ja antakaa minun nähdä tuota peililasia, minä niin mielelläni sen tahtoisin."
Mies katsoi ensin häneen ja sitten peilinpalaseen. Sitten hän nauroi sanoen: "Se ei näytä teille mitään kaunotarta."