Seuraavalla viikolla Greetan oli hyvin kiire. Oli niin paljon, jota tuli laittaa kuntoon. Eräänä päivänä hän meni vanhan Jobin luo jäähyväisvierailulle, kuten oli luvannut, ja silloin tuli häntä vastaan sama vanha rihkamakauppias, jonka kanssa hän kerran ennen oli puhunut vakavia sanoja. Nyt hän iloksensa sai kuulla, että ne sanat olivat itäneet ja juurtuneet.
"Te sanoitte minulle, että palaisin kertomaan teille, jos vanha kuollut sieluni tulisi eläväksi jälleen", sanoi hän. "Minä tuskin uskoin, että minulla olisikaan sielua, ennenkuin te sen minulle kerroitte; mutta siinä kun kuljin tietäni eteenpäin, oli ajatukseni lakkaamatta kiinni siinä, mitä olitte puhunut, enkä saanut yöllä unta. Seuraavana päivänä ja vielä sen jälkeisenäkin olin synkkä ja alakuloinen, sillä minä ajattelin äitiäni, joka oli maannut haudattuna kirkkomaassa jo kolmekymmentä vuotta tahi enemmänkin; hän oli hyvin jumalinen ihminen. Ja minä rupesin muistelemaan raamatunlauseita, joita hänen oli tapana minulle lukea. 'Tulkaa minun tyköni — — — ja minä tahdon antaa teille levon' — tämä oli yksi niistä. Ja sitten te minulle sanoitte: 'teidän tulee mennä sinne, missä saatte sielullenne parannusta', niin sanoitte; ja sitten toissa viikolla eräs naapuri vei minut mukaansa lähetyskirkkoon, ja silloin tuo kaikki taas tuli eteeni, ja kun kauan olin vastustellut ja taistellut, antauduin vihdoinkin ja lankesin polvilleni ja rukoilin: 'Herra, armahda minua syntistä ja pelasta onneton vanha sieluni'. Ja tyttöseni, hän kuuli minua, kuuli tosiaankin, ja se on ihmeellistä; ja minä uskon, että hän varjelee minua ja sieluani aina siksi, kunnes kuolema meidät erottaa, ja silloin hän ottaa minun sieluni luokseen taivaaseen."
"Oi!" huudahti Greeta huoaten ihmetyksestä ja ilosta. "Olen sanomattoman iloinen. Sanoinhan, että tulisitte onnelliseksi, enkö sanonutkin?"
"Sanoitte", vastasi vanha kauppias. "Olen teille hyvin kiitollinen, rakas lapseni, ja vieläkin kiitollisempi, jos tahdotte silloin tällöin jonkun rukouksen rukoilla puolestani, että Herra auttaisi minua kulkemaan hänen teillään, etten hänen sanaansa häpäisisi."
Näin sanottuaan hän nosti taakkansa selkäänsä ja lähti matkoihinsa.
Greeta ei tästä puhunut kenellekkään mitään, mutta hänen muotonsa oli niin ilosta säteilevä, että Joyce aivan tyytymättömänä virkkoi sisarelleen:
"Luulenpa, että Greeta on aivan tyytyväinen saadessaan jättää meidät. Luultavasti hän haluaa päästä takaisin Lontooseen. Hän on pieni kiittämätön olento, joka ei muista, mitä kaikkea olemme tehneet hänen puolestaan!"
Mutta jos Joyce olisi kuullut, mitä Greeta jutteli itsekseen ja Albert Edvardille viimeisenä iltana kyökissä, niin hän ei olisi niin ankaraa tuomiota lausunut.
"Miltä sinusta tuntuu, Albert Edvard? Nyt on loppu ja alku taas, eikö olekkin? Ja minä olen kovin pahoillani lopusta. Minä olen aina halunnut maalle, ja nyt se on tullut ja mennyt yhtä nopeasti. Sinun on helppo ottaa asiat noin levollisesti. Neidit ottavat sinut mukaansa, mutta he eivät tarvitse minua, ja minä tulen heitä hirveästi kaipaamaan."
Pieni nyyhkytys keskeytti hänen puheensa. Sitten hän jatkoi: "Mutta en minä huoli olla levoton. Ellen ja minä olemme ystäviä jälleen, ja tuo vanha kauppias on tehnyt, mitä minä pyysin, ja minä saan tavata rouva Creekin jälleen, ja minä pidän uudesta emännästäni. Ja Lontoo on hyvin kotoinen kuitenkin, ja sinä ja minä pääsemme pian jälleen kotiin, ja Albert Edvard, jos sinä tottelet neuvoani, niin teet siten kuin minäkin aion: etsit esiin parhaan puolen kaikesta. Ja nyt emme enään huoli ajatella huomista jäähyväishetkeä, sillä muuten minä rupean itkemään ja ulvomaan jo kauan sitä ennen."