Ja Marguerite, joka istui nypläystyynynsä yli kumartuneena, vastasi:
— Niin, minä näen, ne ovat kauniita, ja lihavia.
Heiltä molemmilta puuttui tämän maailman hyvyyttä ja tällä kertaa oli heillä kova hätä. Ihmiset sanoivat, että se oli heidän oma vikansa. Samaa sanoi juuri parhaillaan lihasaksa Pierre Grandmange [lue Piärr Grandmangsh]. seisten kaupassaan. "Olisi synti", huudahti hän, "antaa almuja tuollaisille irstaille heittiöille." Lihasaksa olisi kyllä ollut sangen hyväntekeväinen, ettei hän olisi pelännyt vahingottavansa sieluaan antamalla syntisille, ja kaikilla Puyn porvareilla oli samat omantunnonvaivat. Totta puhuen täytyy tunnustaa ettei pitsinnyplääjätär Marguerit'ia säteilevässä, nykyään kadonneessa nuoruudessaan, voinut verrata pyhään Luciaan puhtaudessa, pyhään Agataan mielenlujuudessa tai pyhään Katariinaan viisaudessa. Mitä taas Florent Guillaume'iin tulee, niin oli hän ollut kaupungin paras kirjuri. Pitkään aikaan ei löytänyt hänen vertaistaan kun oli kysymys rukouskirjojen painattamisesta Puyn Jumalanäidin kirkkoon. Mutta hän piti aivan liian paljo juhlista ja hyvistä ruuista. Nyt ei hänen kätensä enää ollut niin vakava kuin ennen ja hänen näkönsä oli heikentynyt. Hänen kirjotuksensa pergamentille ei ollut enää tarpeeksi selvää. Hän olisi kuitenkin voinut ansaita elatuksensa ottamalla vastaan oppilaita. — Mariakuva-kaupassaan Ilmestyskirkon lähellä, sillä hän oli viisas ja kokenut mies. Mutta onnettomuudekseen oli hän lainannut mestari Jacquet Coquedouille'ta [lue Shakee Kokeduij] kuusi livreä ja kymmenen souS'ta [lue suu. Livre ja sous senaikaisia ranskalaisia rahoja. Suom.] ja vaikka hän oli maksanut kaikkiaan kahdeksankymmentä livreä ja kaksi souS'ta niin oli hän, saamamiehensä sanojen mukaan vieläkin hänelle velkaa kuusi livreä ja kymmenen souS'ta. Tätä laskua pitivät tuomarit oikeana, sillä Jacquet Coquedouille oli huono laskemaan. Sentähden myytiin Florent Guillaume'in kauppa Ilmestyskirkon lähellä pyhän Teofiluksen päivänä, lauvantaina, viidentenä päivänä maaliskuuta mestari Jacquet Coquedouille'n laskuun. Siitä pitäen oli kirjuriparka ollut koditon ja konnuton. Mutta kellonsoittaja Jean Magne'n [lue Shan Mangn] avulla ja Jumalan äidin suojeluksessa, jonka kunniaksi hän oli kirjottanut niin monta rukouskirjaa, nukkui hän nykyään yönsä tuomiokirkon tornissa.
Kirjurin ja pitsinnyplääjättären oli sangen vaikea tulla toimeen. Marguerite ansaitsi joskus sattumalta hiukan, sillä hän ei enää ollut kaunis eikä pitänyt nypläämisestä. He auttoivat toisiaan. Heitä moitittiin siitä, olisi ollut parempi lukea se heille kunniaksi. Florent Guillaume oli oppinut. Koska hän yksityiskohtasesti tunsi Puyn mustan Pyhän Neitseen kertomuksen ja kaikki anekaupan seremoniat, oli hän ajatellut, että hän voisi olla oppaana pyhiinvaeltajille. Hän toivoi tapaavansa sellasen, joka oli kyllin antelias antamaan hänelle aterian hänen kauniiden kertomustensa korvaukseksi. Mutta ensimäiset, joille hän tarjosi palvelustaan, käskivät hänet pois, sillä hänen rääsynen pukunsa ei ilmaissut oppineisuutta eikä hyvää ymmärrystä. Hän palasi murheellisena ja masentuneena piispan talon muurin luo, jossa hän löysi hieman auringonpaistetta ja ystävättärensä Marguerite'in.
— He luulevat, sanoi hän, etten ole kyllin oppinut laskemaan heille pyhäinjäännöksiä ja puhumaan Pyhän Neitseen ihmetöistä. Luulevatko he, etkä minun ymmärrykseni on lentänyt takkini reijistä tiehensä?
— Ei ymmärrys, sanoi Marguerite, vaan hyvä ruumiinlämpö menee tiehensä risasista vaatteista. Minua palelee kauheasti. Mutta ei ole vähemmän totta sekään että meitä molempia tuomitaan vaatteidemme mukaan. Keikarit pitäisivät tosiaankin minua vielä hyvin kauniina, jos olisin puettu kuten Clermontin kreivitär.
Pitkin katua näkivät he toivioretkeilijäin kovasti tungeskelevan päästäkseen pyhäkköön, jossa heidän piti saada synteinsä anteeksiantamus.
— Pian he varmasti pusertavat toisensa kuoliaaksi, sanoi Marguerite, pitkänäperjantaina kaksikymmentäkaksi vuotta sitte tallattiin kaksisataa ihmistä kuoliaaksi Ilmestyskirkon pääkäytävällä. Ottakoon Jumala heidän sielunsa. Se oli ihana aika, minä olin silloin nuori.
— Aivan kuten sanoit, kaksisataa toivioretkeilijää likisti silloin toisensa kuoliaaksi ja he muuttivat parempaan maailmaan. Ja seuraavana päivänä ei heistä näkynyt jälkeäkään.
Nämä sanat oli kohdistettu erääseen toivioretkeilijään, jolla ei ollut niin kiire kuin muilla saamaan syntejänsä anteeksi. Hän katseli joka suunnalle suurilla pelästyneillä silmillään ja näytti olevan sekaannuksissa. Florent Guillaume lähestyi ja tervehti nöyrästi.