Tuossa tuokiossa nukkuja heräsikin, hieroi silmiään, venytteli jäseniään ja katseli surkean näköisenä ympärilleen. Hänen suupielensä venähtivät alas, hänen poskensa painuivat lyttyyn; hänen silmäluomensa jäivät surullisesti riipuksiin niinkuin vaaterievut köyhien ikkunoissa; hänen rinnastaan tunkeutui valittava huokaus, ja koko hänen olentonsa ilmaisi ikävystymistä, kaihoa ja pettymystä.
Huomattuaan yksityisasiaan sihteerin ja ensimäisen tallimestarin, hän sanoi:
— Ah, hyvät herrat, näin juuri niin kaunista unta. Uneksuin, että kuningas korotti Lehdonrauhan maat markiisikunnaksi. Voi, se oli ainoastaan unelma ja minä tiedän liiankin hyvin, että kuninkaan tarkoitusperät ovat aivan päinvastaiset.
— Mennään eteenpäin, sanoi Pyhä-Sylvanus. On myöhä, emmekä saa hukata aikaa.
He kohtasivat käytävässä erään valtakunnan päärin, joka hämmästytti maailmaa luonteensa lujuudella ja henkensä syvyydellä. Yksinpä hänen vihollisensakin myönsivät hänen epäitsekkyytensä, suoruutensa ja rohkeutensa. Tiedettiin, että hän paraillaan kirjoitti muistelmiaan ja jokainen mielisteli häntä, päästäkseen siellä kunniakkaalle paikalle jälkimaailman silmissä.
— Hän on ehkä onnellinen, sanoi Pyhä-Sylvanus.
— Kysykäämme sitä häneltä, sanoi Nelilehti.
He lähestyivät häntä, vaihtoivat hänen kanssaan muutamia sanoja ja sitten johtaen keskustelun onneen, tekivät tuon kysymyksen, joka oli heidän sydämellään.
— Rikkaus ja kunnia eivät liikuta minua, vastasi hän, — ja minun sydämeni on vapaa yksinpä kaikkein laillisimmista ja luonnollisimmista hellyyssuhteista, kuten perhesiteistä ja ystävyyden iloista. En tunne kiintymystä muuhun kuin yhteishyvän asioihin ja se on kaikkein onnettomin intohimo, kaikkein hankalin rakkaus.
Olen ollut vallassa; silloin kieltäydyin ylläpitämästä valtion varoilla ja sotamiestemme verellä niitä retkikuntia, joita merirosvot ja kauppiaat olivat järjestäneet rikastuttaakseen itseään ja hävittääkseen valtiota; en luovuttanut laivastoa enkä sotajoukkoa hankitsijoiden saaliiksi, ja silloin jouduin kaikkien näiden veijarien vihoihin, jotka panettelivat ja soimasivat minua tyhmän väkijoukon säestäminä siitä, että olin pettänyt isänmaani kunnian pyhimmät edut. Näitä suurryöväreitä vastaan ei kukaan minua puolustanut. Nähtyäni kuinka typerä ja halpamainen kansan tuntemustapa on, olen ruvennut kaipaamaan itsevaltiutta. Kuninkaan heikkous tekee minut vallan epätoivoiseksi; suurien pienuus on minulle tuiki tuskallinen näky; ministerien kyvyttömyys, vilpillisyys, kansanedustajien tietämättömyys, alhaisuus ja itsensä kauppaaminen saattavat minut vuoroin tylsän välinpitämättömyyden, vuoroin raivon valtaan. Lievittääkseni jollakin niitä tuskia, joissa päivisin kidun, kirjoitan öisin ja puran siten esille sen sapen, jota alituisesti saan niellä.