— He ovat molemmat onnettomia, kuiskasi hän; toista kirvelee vieläkin se, että hän on menettänyt valta-asemansa, ja toinen pelkää joka hetki kadottavansa sen. Tämä heidän kunnianhimonsa on sitäkin surkuteltavampaa, kun he kumpikin ovat paljon vapaampia ja vaikutusvaltaisempia yksityisasemassa kuin valtion johdossa, jossa he pysyvät ainoastaan niin kauan kuin he nöyrästi ja häpeällisesti alistuvat kaikkiin valtiopäivien oikkuihin ja kansan sokeihin intohimoihin sekä pitävät silmällä rahamiesten etuja. Tätä mahtipontista alennustilaansa he siis niin kiihkeästi tavoittelevat. Ah, Nelilehti, parempi on jäädä omiin oloihinsa hevostensa ja koiriensa pariin kuin pyrkiä hallitsemaan ihmisiä!

He lähtivät eteenpäin. Tuskin olivat he ottaneet kahta askelta, kun heidän korviinsa kajahtivat iloiset naurunremahdukset läheisestä lehtimajasta. He astuivat sinne ja näkivät siellä pensaspyökin varjossa lihavan, riettaan näköisen miehen, joka istuen yht’aikaa neljällä tuolilla kuuman-imelällä äänellä kertoili tarinoita lukuisalle kuulijakunnalle. Tämän katseet olivat kiinni hänen antiikkista satyyria muistuttavissa huulissaan ja yli-inhimillisesti pullistuneissa kasvoissaan, jotka olivat ikäänkuin jonkunlaisen päihtymyksen sakan peitossa. Se oli valtakunnan kuuluisin mies ja ainoa todellinen kansan suosikki, Hieronymus. Hän puhui paljon hupaisesti, runsassanaisesi, heitteli ajatuksia ilmaan, punoi kokoon juttuja, joista toiset olivat erinomaisia, toiset vähemmän hyviä, mutta kaikki nauruhermoja kutkuttavia. Hän kertoi muun muassa, että Ateenassa eräänä päivänä tehtiin vallankumous, jolloin kaikki omaisuus jaettiin ja naiset tehtiin yhteisiksi; mutta pianpa rumat ja vanhat alkoivat valittaa, että heitä laiminlyötiin, ja silloin säädettiin heidän hyväkseen sellainen laki, että kaikkien miesten oli käytävä ensin vanhojen ja rumien luona ennenkuin saivat tulla nuorien ja kauniiden luo. Ja hän kuvaili leveällä ilomielisyydellä hullunkurisia rakkaussuhteita, näitä törkeitä syleilyjä ja noiden epätoivon rohkeudella varustettujen nuorukaisten kauhistusta, nähdessään tihrusilmäiset ja vuotavanenäiset rakastajattarensa, joilla nenä ja leuka koukistuivat kuin pähkinäpihdeiksi. Sitten hän kertoili paksuja ja höystettyjä kaskuja Saksan juutalaisista, kirkkoherroista ja talonpojista, lorun toisensa jälkeen, lystikkäitä sutkauksia ja hassutuksia.

Hieronymus oli pelkkää suunnatonta puhujakoneistoa koko ihminen. Kun hän puhui, niin koko hänen olentonsa päästä kantapäähän asti puhui, eikä koskaan vielä ole kukaan puhuja niin täydellisesti hallinnut sanojen leikkiä kuin hän. Hän oli vuorotellen vakava, leikillinen, ylevä, hullunkurinen, käyttäen hyväkseen kaikkia kaunopuheisuuden muotoja, ja tämä sama mies, joka pensaspyökkien varjossa itsensä ja joutilaan kuulijakuntansa iloksi täysverisenä huvinäyttelijänä esitti kaikenlaista hupaista koirankuria, oli juuri edellisenä päivänä eduskunnassa mahtavan äänensä voimalla loihtinut esiin vihan ja ihastuksen myrskyn, pannut ministerit vapisemaan ja kansan johtomiehet tärisemään, ja hänen puheensa kaiku kierteli ja kuohutti mieliä ympäri maata. Ollen taitava hyökkäyksissään ja Iaskevainen korkeimman innostuksensa lennossakin oli hän päässyt vastustuspuolueen johtajaksi, silti joutumatta pahoihin väleihin hallituksen kanssa, ja vaikka hänen varsinainen työmaansa olikin kansan keskuudessa, seurusteli hän samalla myös ylhäisön piirissä. Hänestä sanottiin, että hän oli oikea aikansa mies. Hän oli hetken mies: hänen henkensä sopeutui ajan ja paikan mukaan. Hänen ajatuksensa toimi aina hetken vaatimusten mukaisesti; hänen laaja ja ylimalkainen älynsä vastasi täydelleen kansalaisten ylimalkaista yhteistöä; hänen valtava keskinkertaisuutensa pimitti pois kaikki ympäröivät pienuudet ja suuruudet: ei nähty muuta kuin häntä. Jo yksin hänen terveytensä olisi voinut taata hänen onnensa; se oli lujaa ja jykevää tekoa niinkuin hänen henkensäkin. Ollen suuri juomari, suuri paistetun ja raa'an lihan ihastelija, hän piti itseään alati riemullisen yltäkylläiden tilassa ja rohmaisi itselleen parhaan palan tämän maailman ilosta.

Kuunnellessaan hänen ihmeellisiä tarinoitaan Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus nauroivat niinkuin muutkin, ja tuuppien toistaan olkapäällään he salamyhkää vilkuivat hänen paitaansa, jonka Hieronymus auliisti oli valellut viineillä ja kastikkeilla ilomielisen ateriansa aikana.

Ylpeän kansan lähettiläs, joka kaupusteli kuningas Kristofferille itsekästä ystävyyttään, sattui juuri silloin kulkemaan ohi nurmikentällä. Hän lähestyi tätä suurta miestä ja teki hänelle keveän kumarruksen. Heti Hieronymus muuttui; ylhäinen ja lempeä vakavuus, juhlallinen tyyneys levisi hänen kasvoilleen, ja hänen äänensä hilliintyvät soinnut alkoivat heti puhetaidon jaloimmilla hyväilyillä imarrella lähettilään korvia. Koko hänen asenteensa ilmaisi syvää ulkoasiain ymmärrystä, kokousten ja neuvottelujen henkeä: kaikki hänessä, yksin hänen sidottu kaulustimensa, hänen pullistuva paitansa ja elefantinlaajat housunsakin saivat yhtaikaa kuin ihmeen kautta saman valtioviisaan, arvokkaan ja korkealähetystöllisen ulkomuodon.

Muut kutsuvieraat loittonivat, ja nuo molemmat mainehikkaat henkilöt puhelivat kauan yhdessä ystävällisellä äänenpainolla ja näyttivät olevan erittäin hyvissä väleissä keskenään, joka seikka heti huomattiin ja pantiin erittäin merkille valtioasioita harrastavien miesten ja "arvoura"-naisten piirissä.

— Hieronymus, — sanoi eräs, — pääsee ulkoasiain ministeriksi, milloin vain tahtoo.

— Kun hän tulee siksi, — sanoi toinen, — pistää hän kuninkaan taskuunsa.

Itävallan lähettilään rouva tarkasteli häntä lornettinsa läpi ja sanoi:

— Tuo poika on älykäs, hän tulee maailmassa menestymään.