— Herra kirjastonhoitaja, — sanoi Nelilehti hänelle, suvaitkaa vastata minulle. Oletteko onnellinen?
— En tunne sen nimistä teosta, vastasi vanha luettelojenlaatija.
Nelilehti palasi vanhalle paikalleen levitellen epätoivoissaan käsiään.
— Niin, ja kuitenkin, ajatelkaahan, hyvät herrat, jatkoi Tuliaivo, — me emme varmasti tiedä yhtään mitään. Tietämättömyytemme syyt ovat lukuisat, mutta olen vakuutettu siitä, että suurimpana syynä siihen on kielenkäyttömme epätäydellisyys. Sanojen epämääräisyys hämmentää aatoksiamme. Jos suuremmalla huolella määrittelisimme käsitteet, joiden avulla välitämme ajatuksiamme, niin olisivat ajatuksemmekin selvemmät ja varmemmat.
— Mitä minä teille sanoin, Nelilehti, huudahti Pyhä-Sylvanus voitonriemuisena.
Ja kääntyen kirjastonhoitajan puoleen hän lisäsi:
— Herra Tuliaivo, se, mitä nyt sanotte, ilahuttaa minua sanomattomasti.
Ja minä huomaan, että kääntyessämme teidän puoleenne olemme vetoamassa
oikeaan henkilöön. Olemme teiltä tulleet pyytämään onnen määrittelyä,
Hänen Majesteettinsa palveluksessa.
— Vastaan teille siis niin hyvin kuin osaan. Jonkun sanan määritelmän tulee olla muoto-opillisesti ja johtoperäisesti perusteltu. Mitä siis tarkoitetaan sanalla onni, kysytte te. Sana on tietenkin samaa juurta kuin enne, s.o. suotuisa ennusmerkki, vastakohtana onnettomuudelle, joka merkitsee alkujaan, että ennusmerkkejä jonkun seikan suhteen tarkattaessa saatiin hyväksyttyihin enteisiin nähden kielteinen tulos.
— Mutta, — kysyi Pyhä-Sylvanus, — eikö onnellinen ihminen ole sellainen ihminen, jolla on menestystä, ja eikö ole olemassa joitakin ulkonaisia ja näkyviä merkkejä, joista voi päättää, milloin on hyvä menestys?
— Menestys — vastasi Tuliaivo — on niinkuin noppapelin heittoa, se on hyvä tai huono, miten sattuu. Jos olen teidät oikein ymmärtänyt, hyvät herrat, niin te etsitte onnellista ihmistä, menestyksellistä ihmistä, s.o. sellaista ihmistä, jolle merkit ennustavat ainoastaan hyvää ja jota noppapelin heitot lakkaamatta suosivat. Etsikää silloin tätä harvinaista kuolevaista ihmisten joukosta, jotka jo ovat elämän ehtoossa ja etenkin niiden joukosta, jotka jo makaavat kuolinvuoteellaan, siis niiden joukosta, joilla ei enää ole tilaisuutta epätietoisuuteen menestyksensä määrästä. Ainoastaan nämä voivat kerskua uskollisella menestyksellä ja pysyväisellä onnella. Eikö Sofokles ole sanonut Kuningas Oidipuksessaan: "Älkäämme sanoko ketään ihmistä onnelliseksi ennen kuolemaansa."