Nelilehti painoi molemmat kätensä sydämelleen, joka pamppaili haletakseen. He eivät olleet vielä oikein saavuttaneet tasapainoaan, kun kuulivat kimeitä huutoja, jotka tuntuivat tulevan huoneuston perältä ja vähitellen siirtyvän lähemmäksi. He erottivat vihaisia naisääniä ja iskujen läiskäyksiä sekä heikkoa voihkinaa.
Äkkiä tappelijat päästivät irti toisensa, ja samassa muuan aivan pikkuinen ukko, jonka roteva palvelijatar oli potkaissut menemään, kellahti nurinniskoin ovelle niinkuin jäsennukke, vieri alas portaita pää edellä ja putosi vihdoin pahoin kolhittuna, runneltuneena ja nyrjähtynein raajoin eteisen lattialle, juhlallisten vartioiden eteen. Se oli Volmarin ruhtinas. He nostivat hänet pystyyn. Mutta hajalla hapsin ja vaatteet epäjärjestyksessä ulvoi palvelijatar vielä ylhäältä:
— Antakaa mokoman olla! Tuollaiseen ei tarvitse koskea muuta kuin luudalla!
Ja heiluttaen pulloa:
— Hän tahtoi ottaa minulta viinani! Millä oikeudella? Senkin vanha romuläjä! Minun puolestani saat olla missä olet, vanha haaska!
Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus pakenivat kiireimmän kautta palatsista. Kun he jälleen olivat asetorilla, rohkeni Pyhä-Sylvanus huomauttaa, että viimeisessä pelissä näkyi hyvä onni ilmeisesti luopuneen tuosta sankarista.
— Nelilehti, lisäsi hän, näen nyt, että olen ilmeisesti erehtynyt. Tahdoin toimia määrätyn ja täsmällisen menetelmän mukaan; olin väärässä. Tiede vie meidät harhaan. Palatkaamme tavallisen terveen järjen ohjattaviksi. Ainoastaan mahdollisimman karkeaan kokemusperäisyyteen nojautumalla voi ihminen suunnata itseään hyvin. Etsikäämme onnea, tahtomatta määritellä sitä.
Nelilehti purki monin sadatuksin ja haukkumasanoin sisuaan kirjastonhoitajaa kohtaan, jonka hän luuli tahallisesti vetäneen heitä nenästä. Mutta eniten häntä kiusaannutti se, että hänen kaunis uskonsa oli mennyttä kalua, että koko se jumaloiva kunnioitus, jota hän oli suitsuttanut sielussaan kansallissankaria kohtaan, oli auttamattomasti romahtanut alas alttariltaan, tullut herjatuksi ja häväistyksi. Hän kärsi siitä. Hänen tuskansa oli jalomielistä laatua ja ilmeistä on, että jalomieliset tuskat sisältävät jo itsessään jonkunlaisen lievennyksen ja niin sanoaksemme oman palkintonsa: niitä voi kestää paremmin, keveämmin, helppohintaisemmalla rohkeudella kuin itsekkäitä ja omanvoitonhaluisia. Olisikin epäoikeudellista toivoa sitä asiaa toisenlaiseksi. Myöskin Nelilehti tunsi itsensä piankin sielultaan niin vapaaksi ja hengeltään niin kirkkaaksi, että hän huomasi silkkihatulleen putoilevan sateen turmelevan sen kiiltoa, ja hän huokasi:
— Taas yksi hattu pilalla! Hän oli ennen ollut sotauralla ja palvellut silloin kuningastaan rakuunaluutnanttina. Sentähden hänen päähänsä pälkähti eräs uusi ajatus: hän pistäytyi esikunnan kirjakauppaan asetorilla Suuren Tallikadun kulmassa ja osti sieltä valtakunnan kartan ja pääkaupungin asemapiirustuksen.
— Ei sovi lähteä retkeilylle ilman karttoja! sanoi hän. Mutta piru vieköön, luetaanpas näitä! Tässä on meidän kaupunkimme ympäristöineen. Mistä päin aloitamme? Pohjoisesta vaiko etelästä, idästäkö vai lännestä? On huomattu, että kaikki kaupungit kasvavat länteen päin. Ehkäpä siinä on osviitta, jota ei tule laiminlyödä. Onhan mahdollista, että läntisten kaupunginosain asukkailla, jotka ovat suojassa ilkeältä itätuulelta, on parempi terveys ja tasaisempi mielenlaatu ja että he siis ovat onnellisempia. Tai kenties on parempi aloittaa noista kauniista kukkuloista, jotka kohoavat tuolla virran partaalla kymmenen penikulmaa kaupungin eteläpuolella. Siellä asuvat tähän vuodenaikaan maan rikkaimmat ja mahtavimmat perheet. Ja sanottakoon mitä tahansa, niin on onnellista etsittävä juuri onnellisten parista.