— Hän on liian rikas, sanoi Pyhä-Sylvanus. Hänen omaisuutensa musertaa hänet painollaan. Hän on onneton ihminen.
Nelilehti oli nyt aikeissa lähteä ihan suoraapäätä Jaakko Felgina-Koburgin kilpailijan, rautakuningas Josef Tykinsuun luo, jonka aivan uusi linna läheisellä kukkulalla uhkaavasti kohotti hammasharjaisia tornejaan ja ampumareijillä varustettuja muurejaan, joita vahdit joka puolelta vartioivat. Pyhä-Sylvanus esti häntä siitä.
— Olettehan nähnyt hänen valokuvansa: hän on surkean näköinen; sanomalehdet kertovat, että hän on herännäinen, elää köyhän lailla, saarnaa evankeliumia pikku pojille ja veisaa virsiä kirkossa. Menkäämme mieluummin ruhtinas Kiiltokilven luo. Hän on todellinen ylimys, joka osaa nauttia rikkaudestaan, Hän karttaa kaikkea liike-elämän hyörinää eikä käy hovissa. Hän on innostunut puutarhaviljelykseen, ja hänellä on valtakunnan kaunein taulukokoelma.
He ilmoittautuivat. Prinssi Kiiltokilpi otti heidät vastaan antiikkisten teosten kabinetissa, jossa nähtiin muun muassa paras kreikkalainen jäljennös mitä tunnetaan Knidolaisesta Afroditesta, tuosta kuuluisasta patsaasta, joka todellakin on Praksiteleen taltan arvoinen ja täynnään suloa. Jumalatar näytti vielä meren aaltojen jäliltä kostealta. Muuan ruusupuinen rahalipas, joka aikoinaan oli ollut rouva de Pompadourin omaisuutta, sisälsi kaikki Kreikan ja Sisilian kauneimmat kulta- ja hopearahat. Ruhtinas, joka oli hieno taiteentuntija, piti itse huolta rahojen luetteloimisesta.
Hänen suurennuslasinsa virui kaiverruskivikokoelman kansilasilla; sen alla näkyi jaspiksia, onykseja, sardonykseja, kalkedoneja, joihin kynnen suuruiselle alalle oli kaiverrettu leveään tyyliin suoritettuja kuvioita ja mahtavalla runsaudella sommiteltuja ryhmiä. Hän otti hyväilevällä liikkeellä pöydältään pienen pronssifaunin, antaakseen vieraittensa lähempää ihailla sen ääriviivojen poljentoa ja sen vihreää vaskihometta, ja hänen kielellinen ilmaisumuotonsa oli yhtä arvokasta kuin se mestariteos, jota hän selitti.
— Odotan juuri parhaillaan, lisäsi hän erästä muinaisten hopeaesineiden lähetystä, lautasia ja maljakoita, joiden sanotaan olevan vielä kauniimpia kuin Hildesheimin ja Bosco-realen aarteet. Palan halusta saada nähdä niitä. Herra Caylus [Kuuluisa parisilainen muinaistieteilijä (1692-1765). Suom.] ei tiennyt mitään suurempaa nautintoa kuin saada tavata kirstuja. Samoin on minun laitani.
Pyhä-Sylvanus hymyili:
— Kerrotaan kuitenkin, rakas prinssi, ettei mikään nautinnon laji ole teille tuntematon.
— Te imartelette minua, hyvä herra; mutta uskon kyllä, että mielihyvän taide on ensimäinen kaikista ja että muut saavat merkitystä ainoastaan sikäli kuin auttelevat sitä.
Hän johdatti vieraansa taulukokoelmaan, jossa mitä erilaisimmat värit, Veronesen hopeiset, Tizianin ambran-keltaiset, Rubensin punertavat, Rembrandtin ruskeahkot, Velasquezin harmaat ja ruusuiset tunnut sulivat kauniisti yhteen, muodostaen laulavine värisointuineen mitä loistavimman ja ihanimman sopusointuisuuden. Erään muotokuvan eteen oli nojatuolille unohtunut viulu; se muotokuva esitti ruskeaveristä naista, jolla oli sileästi jakaukselle kammattu tukka ja oliivinkeltainen iho; hänen suuret, pyöreät silmänsä näyttivät anastavan melkein kaiken tilan poskilta; joku tuntematon, jonka piirteet Ingres oli sivellyt varmalla ja hellällä taiteilijakädellään.