— Minun täytyy tunnustaa teille hulluuteni, sanoi ruhtinas Kiiltokilpi. Väliin, kun olen yksin, soitan näiden taulujen edessä ja kuvittelen voivani sävelin tulkita värien ja viivojen sopusointua. Tämän muotokuvan edessä koetan saada ilmi piirustuksen lujan ja kiinteän hyväilyn, mutta epätoivoissani saan aina laskea viuluni kädestäni.
Eräs ikkuna avautui puistoon päin. Ruhtinas ja hänen vieraansa nojautuivat kalteriin, katsellakseen ulos.
— Mikä ihana näköala! huudahtivat Nelilehti ja Pyhä-Sylvanus.
Kuvapatsailla, oranssipuilla ja kukilla koristetut pengermät johtivat verkallisin, kevyenmatalin portain pensaspyökeillä aidatulle nurmikentälle ja altaille, joista vesi suihkusi ilmaan valkeina sädekimppuina vedenhaltiain näkinkenkä-koteloista tai luonnotarten uurnista. Oikealla ja vasemmalla näkyi laaja ruohomeri, joka lempein mainingein aaltoili aina kaukaisen virran vieremille asti; tämän hopeinen vana välkkyi poppelipuiden lomitse ruusuisissa usvissa väikkyväin kukkulain alla. Ruhtinaskin hymyili, mutta äkkiä hänen katseensa huolestuneena pysähtyi erääseen tämän laajan ja kauniin näyttämön pisteeseen.
— Tuo savutorvi!… mutisi hän muuttuneella äänellä osoittaen sormellaan tehtaan piippua, joka savusi vähän enemmän kuin puolen penikulman päässä puistosta.
— Tuo piippuko? Mutta sitähän tuskin huomaa, sanoi Nelilehti.
— Minä en näe mitään muuta kuin sen, — vastasi ruhtinas. Se turmelee minulta koko tämän näköalan, se tärvelee minulta koko luonnon, se myrkyttää minulta elämän. Ja tuohon pahaan ei ole mitään parannuskeinoa. Se kuuluu eräälle yhtiölle, joka ei tahdo luopua tehtaastaan mistään hinnasta. Olen kaikin tavoin koettanut peittää sitä, mutta en ole siinä onnistunut. Olen aivan sairas sen vuoksi.
Ja paeten pois ikkunan luota hän vaipui synkkänä nojatuoliinsa.
— Tuo meidän olisi pitänyt arvata jo edeltäpäin, sanoi Nelilehti noustessaan vaunuihin. Hän on ylen herkkähermoinen ihminen: luonnollisesti on hän onneton.
Ennenkuin he jatkoivat etsiskelyään, istahtivat he hetkiseksi erään pienen ravintolan puistikkoon vuoren kukkulalle, josta näkyi kaunis laakso ja kirkas, polveileva virta pitkulaisille saarineen. Huolimatta näistä kahdesta epäonnistuneesta yrityksestä toivoivat he vielä löytävänsä onnellisen miljoonamiehen. Heillä oli vielä jälellä näitä noin tusinan verran lähistöllä, m.m. hra Bloch, hra Pullonkaula, parooni Nikolai, valtakunnan suurin teollisuudenharjoittaja, ja markiisi Suurkannus, kenties rikkain heistä kaikista ja lisäksi kuuluisaa sukua, jolla oli yhtä suuret kantamukset kultaa kuin kunniaa.