Kun puheenjohtaja Nelilehti sitä valitteli, huudahti hra Makiaviini:
— Valitettavasti tuottavat paheet ihmisille kärsimyksiä, ja kaikilla ihmisillä on paheita.
— Ei minulla, huokasi hra Tuliaivo, ja minä olen siitä aivan epätoivoissani. Paheeton elämä on pitkästyttävää, painostavaa ja surullista. Pahe on ainoa huvi, mitä ihmisellä voi olla maailmassa; pahe on olemassaolon ainoa väritys, se on sielun suola, hengen kipinä. Mitä sanonkaan, pahe on ainoa omaperäinen, ainoa luova voima ihmisessä; se on luonnon pyrkimystä nousta uusine rakennelmineen luontoa vastaan, inhimillisen vallan voittoa eläimellisestä vallasta, inhimillisen luomistyön kunnioimista tuntemattoman luomistyön vastapainoksi, tietoisen maailman kehittymistä itsetiedottoman kaikkeuden sijaan; pahe on ihmisen ainoa omaisuus, johon hänellä on yksinoikeus, hänen todellinen isäinperintönsä, hänen oikea avunsa, sanan syvimmässä merkityksessä, koska sana avu on samaa juurta kuin auttaa.
Olen koettanut antautua paheelle; en ole voinut: siihen tarvitaan neroutta, siihen tarvitaan rikkaita luonnonlahjoja. Teeskennelty pahe ei ole mikään pahe.
— No tuopa kummalta kuulostaa, sanoi Nelilehti; mitä te sitten oikeastaan nimitätte paheeksi?
— Minä nimitän paheeksi tavaksimuuttunutta taipumusta sellaiseen, jota suurin osa ihmisiä pitää luonnottomana ja pahana; tarkoitan sillä yksilöllistä moraalia, yksilöllistä voimaa, yksilöllistä hyvettä, kauneutta, valtaa ja neroa.
— Olkoon menneeksi, sanoi neuvosherra Pora, voihan sen selittää tuollakin lailla.
Mutta Pyhä-Sylvanus vastusti ankarasti kirjastonhoitajan mielipidettä.
— Älkää sitten puhuko mitään paheista, sanoi hän tälle, koska teillä kerran ei niitä ole. Te ette tiedä siitä asiasta mitään. Minulla on paheita, minulla, minulla on niitä useampiakin, ja minä vakuutan teille, että minulla on niistä enemmän harmia kuin tyydytystä. Ei mikään ole niin kiusallista kuin joku pahe. Sitä heittelehtii sinne tänne, hehkuttaa mielikuvituksensa ja kuluttaa voimansa voidakseen tyydyttää himonsa, ja heti kun se on tyydytetty, tuntee sitä kohtaan ääretöntä inhoa…
— Te ette puhuisi noin, hyvä herra, väitti Tuliaivo, jos teillä olisi kauniita paheita, jaloja, ylpeitä, ruhtinaallisia, pilvenkorkuisia ja todellakin hyveellisiä paheita. Mutta teillä ei ole muuta kuin häpeällisiä, pelokkaita ja naurettavia paheita. Te ette ole, herraseni, mikään suuri jumalien halveksija.