— Minä tunnen, — sanoi hän, — lakkaamatta jonkunlaista epämääräistä herkeämättömän tasaista kipua, johon kyllä tottuu, mutta jota silloin tällöin vihlovan tuskan salamat halkovat. Siitä johtuu voimattomuuteni ja levottomuuteni.
Hänen päätään alkoi usein huimata; hän sai pyörrytys- ja kouristuskohtauksia, hermosäryn ja puistatuksen puuskia sekä niin kovia pistoksia molempiin kylkiin, ettei hän voinut hengittää.
Kuninkaan molemmat henkilääkärit tohtori Tinaharkko ja professori
Aasinleuka totesivat hänen potevan neurasteniaa.
— Epäselvästi kehittynyt taudinpesä! sanoi tohtori Tinaharkko. — Riittämättömästi rajoittunut sairaustapaus, ja siksi melkein tavoittamaton…
Professori Aasinleuka keskeytti:
— Eikö totta, Tinaharkko, tässä meillä on edessämme oikea patologinen Proteus, joka Merehisen tavoin vaihtaa muotoaan lakkaamatta lääkärin sitä lähennellessä, pukeutuen mitä omituisimpiin ja kauhistuttavimpiin hahmoihin, milloin vatsahaavan korppikotkaksi, milloin munuaistulehduksen myrkylliseksi käärmeeksi, — äkkiä se nostaa näkyviin keltataudin kelmeät kasvot, väliin taas keuhkotaudin punoittavat poskipäät tai vääntelee kuristushimoisia sormiaan niin, että voisi luulla sillä olevan rasvasydämen. Lyhyesti sanoen, se kummittelee kaikkien ihmisruumiin kuolintautien aaveena, kunnes se vihdoin väistyen lääkinnällisen käsittelyn tieltä tunnustaa itsensä voitetuksi ja pakenee todellisessa hahmossaan: tautien apinana.
Tohtori Tinaharkko oli kaunis, kohtelias, miellyttävä, naisten suosikki, joiden avulla hän ihasteli itseään. Ollen ylhäinen tiedemies ja hienon maailman lääkäri osasi hän erottaa ylimyksellisyyden vieläpä jokaisessa umpisuolessa ja mahalaukussakin ja tehdä tarkan luokkaeron yhteiskunnallisesti eri asemissa olevien kohtujen välillä. Professori Aasinleuka oli pieni, paksu, lyhyt, ruukun muotoinen ja suuri suunsoittaja, mutta muuten mitättömämpi kuin hänen virkaveljensä Tinaharkko. Hänellä oli samat vaatimukset kuin tällä, mutta vaikeampi puolustaa niitä millään. He vihasivat toisiaan; mutta tultuaan huomaamaan, että he taistellessaan toisiaan vastaan tuhoutuisivat molemmat, teeskentelivät he täydellistä yhteisymmärrystä ja ajatusten sopusointua, — toinen oli tuskin ehtinyt ilmaista ajatuksensa ennenkuin toinen jo kiirehti sen omaksumaan. Vaikkakin he molemminpuolisesti halveksivat toistensa kykyä ja älyä, eivät he kuitenkaan pelänneet vaihtaa mielipiteitä, tietäen hyvin, ettei siinä vaihtokaupassa olisi mitään vaaraa, ei häviämisen eikä voittamisen mahdollisuutta, koska oli kysymys ainoastaan lääketieteellisistä mielipiteistä. Alussa ei kuninkaan sairaus tuottanut heille mitään levottomuutta. He luottivat siihen, että sairas itsestään paranisi sillaikaa kun he hoitaisivat häntä ja että tämä onnellinen yhteensattuma luettaisiin heidän ansiokseen. Yhteisestä päätöksestä he suosittivat pidättyvää elämäntapaa ("hermosairaille ei lemmenleikkiä"), vahvistavaa ravintojärjestystä, ruumiinliikuntoa ulkoilmassa, järkevästi sovellettua vesiparannusta. Tinaharkko ehdotti vielä Aasinleuan suostumuksella sulfokarbonaattia ja kloorimetyyliä. Aasinleuka määräsi Tinaharkon myöntymyksellä lisäksi opiumia, Moraalin ja bromin sekaisia liuoksia.
Mutta useampia kuukausia kului kuninkaan tilan näyttämättä vähääkään parantuvan. Eikä aikaakaan, kun jo kärsimykset kävivät kovemmiksikin.
— Minusta tuntuu, — sanoi Kristoffer V lääkäreilleen makaillessaan eräänä päivänä leposohvallaan, — minusta tuntuu siltä kuin jyrsisi liuta rottia sisälmyksiäni ja kuin vatsassani asuisi joku hirvittävä kääpiö, tuollainen punaiseen hiippaan, mekkoon ja tossuihin piiloutunut vuorentonttu, joka lohkoo sitä pala palalta ja kaivelee sen syvyyksiä.
— Sire, — sanoi tohtori Tinaharkko, — tuo on myötämielistä tuskaa.