Hän pyytämällä pyysi kuningasta kutsuttamaan ihmelääkäriä. Mutta turhaan.
— Minä tyydyn, sanoi Kristoffer V, Tinaharkkoon ja Aasinleukaan, sillä minä tunnen heidät; minä tiedän, että heistä ei ole mihinkään, jota vastoin minulla ei ole aavistustakaan siitä, mihin tämä Rodrigo kykenee.
2. LUKU.
Tohtori Rodrigon parannuskeino.
Kuningas ei ollut koskaan oikein pitänyt kahdesta henkilääkäristään. Kun hän oli puoli vuotta sairastellut, kävivät he hänelle aivan sietämättömiksi. Heti kun hän vain kaukaakin näki nuo kauniit viikset, jotka seppelöivät tohtori Tinaharkon ikuista ja voitollista hymyä, ja nuo molemmat mustat hiussarvet, jotka olivat liimatut kiinni Aasinleuan päälakeen, kiristeli hän hampaitaan ja käänsi äkäisesti katseensa toisaalle. Eräänä yönä hän heitti ikkunasta ulos kaikki heidän lääkejuomansa, pillerinsä ja jauheensa, jotka täyttivät huoneen ilkeän masentavalla löyhkällä. Hän ei senjälkeen ainoastaan varonut tekemästä kaikkea, mitä he määräsivät, vaan lisäksi ehdoin tahdoin toimi juuri vastoin heidän ohjeitaan. Hän jäi makuulle silloin kun he ehdottivat liikehtimistä, rehki ja rimpuili silloin kun he määräsivät lepoa, söi silloin kun he vaativat häntä noudattamaan ankaraa elantojärjestystä, paastosi silloin, kun he suosittelivat voimakasta ravintoa, ja kaiken lisäksi osoitti hän rouva Kananheimoa kohtaan niin väärentelemättömän nuorekasta lemmenkiihkoa, että tämä ei voinut uskoa edes omien aistiensa todistukseen, vaan luuli näkevänsä unta. Missään tapauksessa hän ei parantunut, mistä seikasta voi päättää, että lääketiede on petollinen taito ja että sen ohjeet, kummin päin niitä sitten seurattaneekin, ovat yhtä turhia. Hän ei tullut niistä huonommaksi, mutta ei myöskään paremmaksi.
Hänen runsaat ja moni-ilmeiset tuskansa eivät luopuneet hänestä. Hän valitteli nyt, että hänen aivoihinsa oli asettunut kokonainen muurahaispesä ja että tämä toimelias ja sotainen yhdyskunta kaiverteli sinne käytäviä, huoneita, varastoaittoja, kuletti sinne muonavaroja ja rakennustarpeita, asetti sinne muniaan miljaardittain, ravitsi siellä pienokaisiaan, toimeenpani piirityksiä, teki ja torjui hyökkäyksiä ja kävi siellä koko ajan ankaraa taistelua. Hän tunsi selvästi, niin hän sanoi, joka kerran kun joku muurahaissoturi terävillä leukaperillään musersi vihollisensa hennon rintakehän.
— Sire, sanoi herra Pyhä-Sylvanus, lähettäkää hakemaan tohtori
Rodrigoa. Hän parantaa teidät varmaan.
Mutta kuningas vain nosti olkapäitään, ja muutamana heikkouden ja hajamielisyyden hetkenä hän pyysi takaisin lääkkeensä ja alistui jälleen lääkäriensä hoitoon. Hän ei mennyt enää rouva Kananheimon luo, vaan otti hartaasti salpietarihappoisia ukonhattu-pillereitä, jotka siihen aikaan olivat parhaassa uutuudenvoimassaan ja nuoruudenkukoistuksessaan. Tämä kieltäytyvä elämäntapa ja sairaanhoito tuottivat ennen pitkää sellaisen tukehtumiskohtauksen, että kieli oli revetä hänen suustaan ja silmät kieriä päästä. Hänen vuoteensa asetettiin silloin pystyyn niinkuin seinäkello, ja hänen tukehtumistuskaiset kasvonsa paistoivat siitä esiin niinkuin punainen kellotaulu.
— Sydänhermosto kapinoi valtavasti, sanoi professori Aasinleuka.
— Se on täydessä kuohumistilassa, lisäsi tohtori Tinaharkko.