— Hän ei tulekaan, huokaili hän, saattepa nähdä, että hän ei tule.
Genuasta saapui sähkösanoma, jossa ilmoitettiin, että Rodrigo oli tulossa Preussen-laivalla. Kolme päivää myöhemmin tuo suurmaailmallinen lääkäri, tehtyään ensin röyhkeän alentuvaisen vieraskäynnin virkaveljiensä Tinaharkon ja Aasinleuan luo, ilmestyi palatsiin.
Hän oli nuorempi ja kauniimpi kuin tohtori Tinaharkko ja hänen ilmeensä oli ylpeämpi ja ylväämpi. Kunnioituksesta luontoa kohtaan, jota hän totteli joka asiassa, hän antoi tukkansa ja partansa vapaasti kasvaa ja muistutti ulkonäöltään noita muinaisajan filosofeja, joita kreikkalaiset ovat veistäneet marmoriin.
Tutkittuaan kuningasta hän sanoi:
— Sire, lääkärit, jotka puhuvat taudeista niinkuin sokeat väreistä, sanovat että teitä vaivaa neurastenia eli hermojen heikkous. Mutta täten todettuaan tautinne eivät he siitä huolimatta kykene sitä parantamaan, sillä elimellistä kudosta ei voida uudistaa muilla keinoin kuin niillä, joita luonto on käyttänyt niitä rakentaessaan. Mitkä ovat siis luonnon keinot ja menettelytavat? Luonnolla ei ole kättä eikä erikoista työkalua; se on hienon hieno, se on henkevä; kaikkein valtavimpiinkin rakennelmiinsa se käyttää äärettömän pieniä ainesosia, atoomia, protyylia. Näkymättömästä sumusta se luo kallioita, metalleja, kasveja, eläimiä, ihmisiä. Millä tavoin? Vetovoiman, painolain, erittyväisyyden, läpitunkevaisuuden, liukenevaisuuden, imeytyväisyyden, hiushuokoisuuden, sisäisen sukulaisuuden ja myötämielisyyden avulla. Yksin hiekkajyvänkin luo se samoin kuin se on luonut Linnunradan: avaruuksien sopusointuisuus vallitsee niin toisessa kuin toisessakin; molemmat ovat ne olemassa ainoastaan niitä muodostavien ainesosien liikkeen vaikutuksesta, mitkä ainesosat juuri ovat niiden soiva, rakastava ja ainaisessa liikkeessä oleva sielu. Ei ole mitään rakenteellista eroa taivaan tähtien ja noiden pölyhiukkasten välillä, jotka tuossa tanssivat edessämme huoneeseen tunkeutuvassa auringonsäteessä, ja pienin noista pölyhiukkasista on yhtä ihana kuin Sirius, sillä kaikissa luomakunnan olioissa tapahtuu tuo sama äärettömän pieni, muotoa antava ja elämää ylläpitävä ihme. Siten työskentelee luonto. Tuosta näkymättömästä, huomaamattomasta ja punnitsemattomasta se on kehittänyt koko tämän avaran, aistein havaittavan maailman, jota meidän henkemme nyt arvioi ja punnitsee, ja se, mistä se on meidät itsemme tehnyt, on mitättömämpää kuin hengähdys. Toimikaamme siis samoin kuin se tuon punnitsemattoman, näkymättömän ja huomaamattoman avulla, käyttäen hyväksemme samaa myötämielisyyden vetovoimaa ja hienon hienoa läpitunkevaisuutta. Siinä asian ydin. Miten sovelluttaa sitä kyseessä olevaan tapaukseen? Miten elvyttää jälleen loppuun kuluneet hermot, kas siinä seikka, joka meidän vielä on saatava selville.
Ja ensinnäkin, mitä ovat hermot? Jos kysymme niiden määritelmää keltä hyvänsä vähäpätöisimmältäkin fysiologilta, jopa vaikka esimerkiksi joltakin Aasinleualta tai Tinaharkolta, saamme heti vastauksen. Mitä ovat hermot? Lankoja, säikeitä, jotka lähtevät aivoista ja selkäytimestä ja jakautuvat ruumiin kaikkiin osiin, välittäen niihin tajunnan kiihoituksia ja pannen liikkeelle toimintaa välittäviä jäseniä. Hermot ovat siis aistimusta ja liikuntoa. Tämä riittääkin jo meille valaisemaan niiden sisäisen kokoonpanon, niiden oleellisimman olemuksen: annettakoon sille sitten mikä nimi hyvänsä, niin on se samaa, jota me aistimusten piirissä nimitämme iloksi ja siveellisyyden piirissä onneksi. Missä vain on ilon ja onnen atoomeja, siellä on myös hermojen uudistumisainetta. Ja kun minä sanon ilon atoomi, tarkoitan sillä todellakin erästä aineellista oliota, erästä määrättyä elinainetta, tuntevaa kappaletta, joka voi ilmetä kaikissa neljässä tilassa: kiinteässä, juoksevassa, kaasumaisessa ja säteilevässä, kappaletta, jonka atoomipainon voi määrätä. Ilo ja suru, joiden vaikutukset ovat tuttuja ihmisille, eläimille ja kasveille aina aikojen alusta, ovat todellisia elinaineita: ne ovat ainetta, koska ne ovat henkeä ja koska luonto kaikissa kolmessa ilmestymismuodossaan, liikkeenä, aineena ja älynä, on yhtä. Tarvitsee siis vain hankkia riittävä määrä ilon atoomeja ja istuttaa ne elimistöön ihohuokoisuuden ja hengityksen avulla. Sentähden määrään teidät pitämään onnellisen miehen paitaa.
— Mitä! huudahti kuningas, te tahdotte, että käyttäisin onnellisen miehen paitaa!
— Niin, aivan ihoa vasten, sire, jotta teidän kuivettunut nahkanne imisi itseensä niitä onnen ainesosia, joita tuon onnellisen miehen hikirauhaset ovat uhonneet eristyskanaviaan myöten hänen onnentäydestä kudoksestaan. Sillä tiedättehän, miten iho toimii: se hengittää sisään ja ulos, välittäen lakkaamatonta aineenvaihdosta ympäristössään.
— Ja tuo on siis se parannuskeino, jonka minulle määräätte, herra
Rodrigo?
— Sire, sen tehokkaampaa ei voi yleensä määrätä. Lääkeluetteloissa ei ole mitään, jota voisi vaikutuksiensa puolesta siihen edes verrata. Tuntematta luontoa, ja kykenemättä sitä mitenkään jäljentämään, meidän pillerinpyörittäjämme osaavat tehtaissaan valmistaa ainoastaan pienen määrän lääkkeitä, jotka aina ovat vaarallisia ja vain harvoin tehokkaita. Siispä ne lääkkeet, joita me emme osaa tehdä, ovat otettavat luonnosta valmiina, niinkuin esimerkiksi iilimadot, vuori-ilmasto, meri-ilma, kuumat luonnonlähteet, tamman maito, villikissan nahka ja onnellisesta miehestä uhonneet ruumiinnesteet… Ettekö siis tiedä, että raaka peruna, jos sitä pitää taskussaan, ottaa pois reumaattisen säryn? Te halveksitte luonnollista parannuskeinoa; teillä pitää olla keinotekoiset ja kemialliset rohdokset; teillä pitää olla tipat ja jauheet: teillä on mahtanut siis olla niistä paljon apua, noista tipoistanne ja jauheistanne?