— Gomboustia ei ole näkynyt.
— Onko oikeudenpalvelija käynyt?
— Rampon on toimittanut tarvittavat rahat. Mutta millaista korkoa vastaan!… Se mies saattaa meidät tuhon omiksi.
Oltiin vaiti; kasvot olivat synkät. Minä, joka tarvitsin iloa niinkuin kasvi päivänpaistetta, tunsin riutuvani tässä alakuloisuudessa.
Ajat olivat ikävät. Isäni, joka kelpasi liikeasioihin huonommin kuin kukaan muu ihminen maailmassa, oli jostakin minulle tuntemattomasta syystä liittynyt erääseen liikeyritykseen sokeasti luottaen siihen ystävään, joka oli häntä kehoittanut, erinomaisesta kohteliaisuudesta, toivoen voivansa taata puolisolleen mukavan ja miellyttävän toimeentulon ja pitää hyvää huolta poikansa kasvattamisesta, ihmisystävyydestä tai kenties hajamielisyyden vuoksi, itse sitä havaitsematta. Hän oli liittynyt ystäväänsä Gomboustiin, ja tarkoituksena oli ryhtyä myymään Saint-Firminin vettä, jota useat etevät kemistit olivat tutkineet ja jonka monet lääkeopillisen tiedekunnan jäsenet olivat tunnustaneet erittäin tehokkaaksi vatsa-, maksa- ja munuaistaudeissa.
Tämä liikeyritys, jonka piti tuottaa suunnatonta voittoa, päättyi pikaiseen romahdukseen. Minun on mahdoton sanoa, millainen osakeyhtiö tuon kivennäisveden kaupallista käyttelyä varten perustettiin ja millainen osa siinä oli isälläni. Se asia kelpaisi aiheeksi Balzacille, mutta ei pienelle Pietarille. Minä rajoitun mielelläni kertomaan asiasta sen, minkä lapsen-aivoni siitä käsittivät.
Adélestan Gomboust, Ylä-Pyreneillä sijaitsevien Saint-Firminin lähteiden omistaja, oli iso halvaantunut ruho, joka ei antanut itsestään juuri minkäänlaista elonmerkkiä. Liikkumattomat luomet peittivät hänen silmiänsä, jotka lepäsivät syvällä kuopissaan; hänen kuivuneitten huuliensa lomitse näkyi kaksi valkoista hammasta; hänen kasvonsa olivat ihan kuolleet, ja hänen muumion-suustaan kuului suloisen raikas ääni, joka moduloi sointuisia säveliänsä kuin hopeinen huilu. Lapsen taluttamana, kainalosauvoihin nojautuvana hän näytti kaamealta ja jäiseltä.
Mélanie huokasi hänet nähdessään:
— Nyt tulee taloon onnettomuus!…
Ja miten lieneekään ollut laita: eikö Mélanie muistanut miehen nimeä, vai pitikö hän sitä turmiokkaana, missään tapauksessa hän ei sitä lausunut, vaan ilmoitti aivan hiljaa: