— Se herra, jonka silmillä on nahka.
Minä olin usein yksin salissa tuon elottoman ruumiin kanssa, joka minua pelotti ja jota tuskin uskalsin silmäillä. Mutta hänen avattuaan suunsa viehätys alkoi heti vaikuttaa. Gomboust opetti minua rikkaamaan purjealusta, lennettämään leijaa, rakentamaan Heronin kaivoa, ja hänen puheensa miellyttävyys, ajatustensa selvyys ja ilmaisutapansa puhtaus ihastuttivat minua, vaikka en omannutkaan siihen aikaan sanottavasti nauttia kaunopuheisuudesta. — Tuo mies sammuneine katseineen ja liikkumattomine jäsenineen oli itse vakuuttavuus. Aprikoin vastikään, minkätähden isäni, viisas ja omaa etua katsomaton mies, oli liittynyt Saint-Firminin osakeyhtiöön. Syy on kuitenkin ilmeinen: hän oli kuunnellut Gomboustia. Gomboustin puhe vaikutti vanhempiini samoinkuin minuun. Kerron erään esimerkin.
Oli ilta, eräs näiden synkkien aikojen mustimpia iltoja. Herra Paulin, juriidinen neuvonantaja, leppoisa mies, herra Bourisse, asianajaja, herra Paulinia leppoisampi, herra Phélipeaux, oikeudenpalvelija, herra Bourissea leppoisampi, ja herra Rampon, joka lainasi rahoja ja harjoitti koronkiskomista, vielä leppoisampi kuin herra Phélipeaux, olivat leppoisasti täyttäneet isäni pelokkaan ja puhtaan sielun kauhulla. Mélanie ilmoitti äidilleni, joka piti Gomboustia onnettomuutemme ainoana aiheuttajana, että 'nahkasilmä-mies' halusi häntä tavata. Äiti otti hänet vastaan epäystävällisesti eteishuoneessa, jonne minä olin piiloutunut penkin alle kuvitellen, että olopaikkani oli nymfi Eukhariksen luola ja että itse olin Telemakhos. Minä pysyttelin siellä aivan hiljaa ja kuulin äidin syytävän syytöksiä liikkumatonta Gomboustia vastaan. Tuntui kuin olisin saanut iskun sydämeeni, kun äiti sanoi hänelle:
— Hyvä herra, te olette pettänyt meidät; te ette ole rehellinen mies.
Oltuaan kauan vaiti Gomboust vastasi, äänessä tunteen värinä, joka sai hänen sanansa kuulumaan tavallista sointuisammilta. Minä en ymmärtänyt, mitä hän sanoi. Hän puhui kauan. Äitini kuunteli häntä keskeyttämättä, ja minä huomasin piilopaikastani, kuinka hänen kasvonsa tyyntyivät ja kuinka hänen katseensa muuttui lempeämmäksi. Hän joutui viehätyksen lumoihin. Seuraavana päivänä, aamiaispöydässä, isäni ojensi hänelle jonkin paperin. Äitini silmäili sitä ja huudahti:
— Gomboustin uusin konnantyö!
Vielä nytkään en tiedä paljoa Saint-Firminin vesiyhtiöstä, sillä en ole ollut kyllin utelias lukeakseni tätä juttua koskevia asiakirjoja, jotka löysin isäni perujen joukosta ja jotka on minulta varastettu muiden perhepaperien keralla. Minulla on kuitenkin syytä otaksua, ettei äitini tehnyt vääryyttä Gomboustille syyttäessään häntä saidaksi, ahnaaksi ja häikäilemättömäksi, sanalla sanoen kunniattomaksi mieheksi, ja minussa herättää nyt ihmetystä se tosiasia, että tuo onneton mies, joka oli melkein upposokea, melkein kykenemätön liikkumaan, ikäänkuin luonnon hylkäämä, rasitukseksi toisille ja itselleen, tuo mies, joka eli pikemmin elävältä haudattuna kuin elävässä ihmisruumiissa, rakasti rahaa siinä määrin, että oli senvuoksi valmis petokseen ja julmuuteenkin. Hyvä Jumala, mitä hän tekikään rahoillaan?
Eräiden seikkojen nojalla otaksun, että vanhempani kokemattomuuden ja arkatunteisuuden vuoksi ottivat Saint-Firminin vesiyhtiössä kannettavakseen liian suuren vastuun.
He joutuivat laki- ja liikemiesten uhreiksi. Rampon, aulis Rampon, piti velvollisuutenaan tulla huomatun lääkärin ja hyvän perheenisän avuksi, ja me jouduimme puille paljaille. Totta puhuen ei katastroofi ollut suuri, mutta meille ei jäänyt mitään. Äitini vaatimattomat korut, joissa oli vähän kultaa ja vain muutamia jalokiviä ja helmiä, perheen kuhmuiset ja epätäydelliset vanhat hopeaesineet, sokerirasia joutsensankoineen, kahvikannu, jossa olivat isoisäni Saturnin Parmentier'n nimikirjaimet, raskas liemikauha ja kaikki tyynni pantattiin ja joutui lain edustajien haltuun. Eräänä päivänä kotiin tullessaan isäni sanoi: — Se on tapahtunut; Mimeur on myyty. Mimeur, Chartresin läheisyydessä sijaitseva pieni maatila, oli ainoa äidilleni jäänyt vanhempien perintö. Minä olin käynyt Mimeurissä aivan pienenä ja muistin ainoastaan karhunmaaramapensaan yläpuolella liihoittelevan valkoisen perhosen, sudenkorennot siristen lentämässä tuulen häilyttelemässä kaislikossa, seinänviertä pakenevan säikähtyneen metsähiiren ja pienen, muodoltaan eläimen turpaa muistuttavan harmahtavan kukan [luultavasti kannusruohon tai villin pellavan kukka], jota äiti minulle näytti sanoen:
— Katsohan, Pierrot, kuinka kaunis.