Siinä oli minulle koko Mimeur, ja minusta tuntui omituiselta ja julmalta, että myytiin tuo maaramapensas, tuo kaislikko, nuo harmaansiniset kukat, tuo metsähiiri, tuo perhonen ja nuo sudenkorennot. En oikein käsittänyt, kuinka sellainen myynti voi käydä päinsä. Mutta isä sanoi, että kauppa oli tehty. Ja minä haudoin sydämessäni tuota tuskallista salaisuutta.
Mimeur, samoinkuin kaikki muukin, siirtyi Ramponin haltuun, joka ei ole
vienyt sitä kerallaan toiseen maailmaan. Kaikki vainajat ovat köyhiä,
Gomboust ja Rampon muiden mukana. Jos tietäisin, missä kalmistossa
Gomboust lepää, menisin kuiskaamaan hänen hautaansa peittävään nurmeen:
'Missä ovat nyt aarteesi?'
Niin opin jo varhaisimmassa lapsuudessani tuntemaan laki- ja liikemiesten rodun, joka on kuolematon: kaikki muuttuu heidän ympärillään, mutta he säilyvät aina entisellään. He ovat meidän päivinämme sellaiset kuin Rabelais on heidät kuvannut, he ovat säilyttäneet nokkansa ja kyntensä, vieläpä kamalat hieroglyfinsäkin.
Suunnilleen viisi vuotta noiden pahojen päivien jälkeen, joita seurasivat seesteisemmät ajat, antoi lukiomme opettaja herra Triaire selitettäväksemme harpyija-episodin Aeneis-runoelmasta. Minä, joka olin tovereitani kokeneempi, tunsin nuo turman linnut, nuo ihmispäillä varustetut korppikotkat, jotka Aeneaan ja hänen kumppaniensa pöytään syöksyen ryöstivät siitä lihan, likasivat ruoat ja levittivät ympärilleen inhaa hajua, tunsin ne ja tiesin, että ne olivat liike- ja lakimiehiä, Gombousteja ja Ramponeja. Mutta kuinka puhdas ja miellyttävä onkaan se lannan ja mätänevän lihan saastuttama harpyijain luola, jonka Vergilius meille kuvailee, verrattuna ulosottomiehen virkahuoneeseen ja hänen viheriäisiin salkkuihinsa!
Noita murhaavia paperintuhrijoita vihaten olen aina karttanut kaikkia pahvikoteloita ja salkkuja ja siitä syystä olen aina kadottanut kaikki paperini, kaikki viattomat paperini.
XXI
PAPUKAIJA
Tarjotessaan meille kahvia vanha Mélanie kertoi kreivitär Michaud'n papukaijan lentäneen tiehensä. Se luultiin nähdyn herra Bellaguet'n omistaman talon katolla. Minä nousin pöydästä ja riensin ikkunan luo. Pihalla oli talonmiehen ja muutamien palvelijoiden muodostama ryhmä; he katselivat ylös ilmoille ja viittoilivat käsillään kattokouruun päin. Kummisetäni tuli luokseni ikkunaan kahvikuppi kädessä ja kysyi minulta, missä papukaija oli.
— Tuolla, vastasin minä kohottaen kättäni samoinkuin pihalla seisovat.
Mutta kummisetäni ei sitä nähnyt, enkä minä kyennyt sitä hänelle osoittamaan, koska en itsekään sitä nähnyt, vaan vakuutin toisten arvovallan nojalla sen siellä olevan.