Suunnilleen viiden vuoden ikäisenä minulla oli ollut rouva Laroquen papukaijan Navarinon kanssa rettelöitä, jotka olivat vieläkin muistissani. Se oli purrut minua sormeen, ja minä olin miettinyt sen myrkyttämistä. Me olimme tehneet sovinnon, mutta minä en pitänyt papukaijoista. Minä tunsin niiden tavat eräästä pienestä kirjasta nimeltä 'Ernestinen lintuhäkki', joka oli annettu minulle joululahjaksi ja jossa käsiteltiin muutamalla sivulla kaikkia lintuja. Halu loistaa keskustelussa sai minut kirjaani turvaten sanomaan, että Amerikan villit käyttävät papukaijoja ravintonaan.
— Papukaijan liha, huomautti kummisetäni, kuuluu olevan mustaa ja sitkeää. En ole kuullut puhuttavan siitä, että se kelpaa syötäväksi.
— Kuinka niin, Danquin, virkkoi isäni, ettekö muista, että Joinvillen prinsessa, joka on äskettäin tuotu ruohoaavikoiltaan takaisin Tuileries-palatsiin, nuhan saatuaan kieltäytyi nauttimasta kanalientä ja vaati papukaijalientä?
Isäni, joka vihasi heinäkuun monarkiaa ja ajatteli vielä vuoden 1848 vallankumouksen jälkeenkin hieman katkerasti Louis-Philippen perhekuntaa, mainitsi tuon seikan ivallisesti, katsahtaen äitiini, jonka mieli aina heltyi ajatellessaan maanpakoon tuomittujen prinsessojen kohtaloa.
— Prinsessa-rukat! huokasi äiti. He saavat maksaa kalliisti sen julkisen kunnioituksen, jota heille osoitetaan.
Yhtäkkiä huomattuani papukaijan kattokourussa minä huudahdin riemuissani niin vihlovasti, että äiti siitä ensin säikähti ja sitten nuhteli minua.
— Tuolla, tuolla, tuolla, äiti!
Ja minä olin kerrassaan kiukuissani niille, jotka eivät lintua nähneet.
— Tunnetteko Vert-Vertin, rouva Nozière? kysyi kummisetäni.
Äitini teki kieltävän eleen.