Äitini ilmaantui jälleen näkyviin, päässä samettimyssy, jonka nauhat oli sidottu leuan alle, yllään pieni, väriltään kirpunruskea viitta ja kädessään päivänvarjo, jonka kahva oli kokoon taitettavissa.
Hänen laskeskelevasta ja mietteliäästä ilmeestään näkyi, että hän oli lähdössä ostamaan talvivarastoja, ja mietti, kuinka parhaiten käyttäisi rahansa, joka ei ollut hänelle kallis sinänsä, vaan sen vaivan vuoksi, jota sen hankkiminen tuotti isälleni. Hän toi lähelle otsaani rakkaat kasvonsa, joita päähine ympäröi kuin samettilipas, suuteli otsaani, kehoitti minua oppimaan tehtäväni, käski Mélanien avata pullon viiniä herra Debasta varten ja lähti. Isäni ja kummisetäni lähtivät huoneistosta aivan pian.
Yksin jäätyäni minä en nyt enempää kuin muulloinkaan opiskellut läksyjäni vaan tottelin vaistoani ja ajatuksiani johtavan väkevän demonin vaikutusta. Viimeksimainittu kehoitti minua luopumaan läksyjen oppimisesta ja riisti minulta kaiken tilaisuuden antamalla alinomaa vaikeita ja hämmästyttävän monenlaisia tehtäviä suoritettavikseni.
Tuona iltana se vastustamattomasti kehoitti minua pysyttelemään ikkunan luona ja tähyilemään paennutta papukaijaa. Mutta katseeni tutki turhaan katot, kattokourut ja savupiiput: papukaijaa ei näkynyt. Aloin jo ikävystyneenä haukotella, kun takaani kuuluva melkoinen melu samassa sai minut kääntämään pääni ja minä näin herra Debas'n, jolla oli purtilo päälaella ja käsissä tikapuut, saviastia, harkki, köyttä ja mitä kaikkea lieneekään ollut.
Ei pidä kumminkaan luulla, että herra Debas oli muuraaja tai nuohooja. Hän oli vanhain kirjain kauppias, joka asetti kirjojansa näytteille Quai Voltairen kaidepuulle sijoittamiinsa laatikkoihin. Äitini oli antanut hänelle lisänimen Nantuan Simon muistellen erästä kulkukauppiasta, jonka tarinan luin hänen neuvonsa mukaan eräästä nyttemmin unhoon joutuneesta pienestä kirjasesta. Nantuan Simon kulki markkinoilta markkinoille, selässään tavaramytty, ja saarnasi alinomaa siveyttä. Hän oli aina oikeassa. Hänen tarinansa ikävystytti minua kamalasti, ja mieleeni on jäänyt siitä surullinen muisto. Sen nojalla opin kuitenkin tuntemaan erään suuren totuuden: ettei pidä aina olla oikeassa. Herra Debas, samoinkuin Nantuan Simon, piti moraalisaarnoja aamusta iltaan asti ja teki kaikkea muuta, mutta ei omaa työtänsä. Hän oli avulias naapureilleen, työskenteli heidän hyväkseen, pystytti ja purki tulisijoja, korjasi särkyneitä astioita, teki veitsiin varsia, järjesti soittokelloja, voiteli lukkoja, säänteli kelloja, piti huolta kalustojen siirtämisestä, antoi apua hukkuneille, sovitti tiivistyslistoja oviin ja ikkunoihin, harjoitti viinikauppiaan luona propagandaa järjestyspuolueen ehdokkaiden hyväksi ja veisasi sunnuntaisin armeliaiden sisarten kappelissa. Äitini piti häntä kelpo miehenä, jonka luonne kohotti säätyä korkeammalle, ja kunnioitti häntä. Minä puolestani en olisi kovinkaan helposti sietänyt niitä alinomaisia sopivaisuutta ja kohteliaisuutta koskevia sääntöjä, joilla herra Debas minua rasitti, ellei hän olisi toisaalta huvittanut minua ylenmääräisellä työinnollaan, jonka koomillisuuden minä yksin tajusin. Hänet nähdessäni minä odotin aina jotakin hupaista levottomuutta. Tälläkään kertaa en pettynyt.
Salissamme oli valkoinen fajanssiuuni, monesta kohden haljennut ja lohjennut. Se täytti huoneen nurkassa olevan komeron, missä kohosi samoin fajanssista tehty uuninpiippu, jonka yläosaa koristi parrakas miehen pää. Herra Dubois'n puheiden nojalla tiesin, että tuo pää esitti Jupiter Trophoniusta. Ja niin korkean jumalan parta vaikutti minuun. Herra Debas pukeutui valkoiseen työpuseroon, nousi tikapuille, ja kohta lepäsi Jupiter Trophonius lattialla, irroitettuna pylväästään, josta tulvi virtanaan nokea; itse uuni joutui sekin hajoitetuksi ja murretuksi ja täytti pirstoillaan koko huoneen kylmien tuhkapilvien pimentäessä ilmaa. Pimeyttä lisäsi vielä hieno pöly, joka kohosi katonrajaan ja painui sitten hitaasti huonekaluille ja matolle paksuksi kerrostumaksi. Herra Debas sekoitti muurisavea yli reunojensa tulvivassa ja tippuvassa purtilossa. Hän oli ilmeisesti iloissaan saadessaan työskennellä niinkuin jumala, joka loi maailmankaikkeuden kaaoksen pimennoista. Samassa astui huoneeseen vanha Mélanie, kori käsivarrella, katseli epätoivoisena ympärilleen, huokasi syvään ja kysyi:
— Kuinka minä nyt tarjoilen täällä päivällistä herrasväelle?
Toivomatta kuulevansa suotuisaa vastausta hän lähti ostoksilleen.
Kaaos oli vielä vallitsemassa, kun pihamaalta jälleen kuului ankara melu. Herra Bellaguet'n ajomies, isä Alexandre, talonmiehemme, Caumontin palvelustyttö ja nuori Alphonse huusivat kaikin yhtaikaa:
— Tuolla se on, tuolla!