Tällä kertaa minä näin sen aivan selvästi katon harjalla, kreivitär Michaud'n papukaijan. Se oli viheriä, siivissä punaista. Mutta tuskin näyttäydyttyään se heti jälleen hävisi.
Pihalla olevat henkilöt kiistelivät siitä, mihin suuntaan papukaija oli lähtenyt. Eräs otaksui sen lentäneen kohti herra Bellaguet'n puutarhaa, jonka otaksui johdattaneen linnun mieleen Brasilian metsät, missä sen lapsuusaika oli kulunut. Toinen väitti sen lähteneen rantakadulle valmiina viskautumaan virtaan. Portinvartija oli nähnyt sen liitävän Saint-Germain-des-Prés'n kellotapuliin. Mutta tuo vanha Napoleonin kannattaja, jonka mielessä eli alinomaa kansallisin värein maalattu kotka, salli mielikuvituksensa johtaa itseään harhaan. Kreivitär Michaud'n papukaija ei lentänyt kellotapulista toiseen. Herra Caumontin kirjanpitäjä esitti todennäköisemmän otaksuman arvellen pakolaisen lentäneen sille katolle, jonka alla sijaitsi sen ruoka-allas. Nantuan Simon nojasi kyynäspäitään ikkunalautaan ja kuunteli mietteissään. Osoittaakseni tietojani minä sanoin hänelle, ettei tuo papukaija ollut niin kaunis kuin Vert-Vert.
— Mitä tarkoitat?
Minä selitin ylpeästi, että Vert-Vert oli Neversin etsikko-nunnain papukaija, joka puhui kuin enkeli, mutta oli tottunut huonoon puhetapaan matkustellessaan Loire-virralla laivurien ja muskettisoturien keralla. Mutta kohta havaitsin olevan väärin osoittaa tietojansa tietämättömille. Nantuan Simon katsahti minuun ankarasti silmillään, jotka olivat yhtä ilmehikkäät kuin kaksi lampunkupua, ja nuhteli minua siitä, että puhuin joutavia.
Hän vieritteli mielessään syviä mietteitä.
Niiden lukemattomien tehtävien joukossa, joita hän otti hyväntahtoisesti suorittaakseen lähimmäisensä hyväksi, oli hänelle kenties mieluisin paenneiden lintujen kiinniottaminen. Niinpä hän oli monet kerrat tuonut rouva Caumontille takaisin hänen kesyt kanarialintunsa. Kreivitär Michaud'n papukaijan kotiin palauttaminen tuntui hänestä välttämättömältä velvollisuudelta, jonka suorittamiseen hän epäröimättä ryhtyi. Hän vaihtoi valkoisen puseronsa vanhaan viheriään takkiin, joka oli kellastumassa niinkuin syksyn lehdet, ilmoitti minulle aikomuksensa, jätti saliin vallitsemaan kaaoksen, jota ei ollut ehtinyt järjestämään, ja lähti ulos, pää täynnä suunnitelmiansa. Minä syöksyin hänen jäljessään portaisiin; me kuljimme kuin lentäen sen lyhyen matkan, joka erotti meitä hyvin tuntemastani portinvartija Morinin talosta, missä asui kreivitär Michaud; me kiidimme portaita toiseen kerrokseen ja astuimme avoimesta ovesta huoneistoon, jossa kaikki huokui lohduttomuutta. Ruokasalissa me näimme hylätyn häkin. Mathilde, rouva kreivittären kamarineiti, esitti meille ne olosuhteet, jotka olivat edeltäneet ja aiheuttaneet Jacquot'n pakoa. Edellisenä iltana kello viiden aikaan oli ruokasaliin hyökännyt harmaa lyhytkarvainen uroskissa, joka oli jo kauan aikaa ollut pahassa maineessa tekemiensä murhayritysten vuoksi. Sen tullessa oli säikähtynyt Jacquot paennut portaisiin ja lentänyt ulos ikkunaluukusta. Mathilde kertoi tapahtuman kahteen kertaan. Hänen varustautuessaan kertomaan asiaa kolmannen kerran minä pujahdin saliin ja katselin kenraali kreivi Michaud'n kokonaismuotokuvaa, joka täytti suurimman seinäpinnan. Kuten jo aikaisemmin kerroin, oli kenraali kuvattu paraatiunivormussaan, valkoisiin housuihin ja kiiltonahkasaappaisiin puettuna Wagramin taisteluun osaaottavana. Hänen jalkojensa edessä nähtiin pommin sirpaleita, tykinkuula, savuava granaatti; taka-alalla hyökkääviä sotilaita, jotka etäisyyden vuoksi näyttivät aivan pieniltä. Kenraalin leveässä rinnassa oli kunnialegionan suurkotkan nauha ja Pyhän Ludvigin risti. Minä puolestani en ollenkaan moittinut häntä siitä, että hänellä oli Pyhän Ludvigin risti Wagramin taistelussa. Myöhemmin, nähdessäni muotokuvan erään vanhojen tavarain kauppiaan luona, olisin menetellyt toisin, ellei minulle olisi kerrottu, että kenraali kreivi Michaud, jolle bourbonit olivat osoittaneet runsain määrin suosiota ja kunniamerkkejä, oli antanut lisätä tuon ristin muotokuvaansa vuonna 1816. Nantuan Simon keskeytti katselemiseni opettaen minulle, ettei vieraaseen saliin sovi astua, ellei ole pyydetty niin tekemään ja ellei ole sitä ennen pyyhkinyt jalkojaan. Hänen nuhteensa oli lyhyt, sillä aika oli kallis.
— Lähdetään! virkkoi hän.
Hän nousi portaita, kädessään paksu köysi, jonka varassa hän nähtävästi aikoi kiikkua katolla. Minä seurasin häntä kuljettaen lasia, jonka hän oli uskonut huostaani ja jossa oli viiniin kastettua leipää Jacquot'n syötiksi. Sydämeni tykytti ankarasti, kun ajattelin, millaisiin vaaroihin tämä retki minut syöksi. Arkansasin sissit, Etelä-Amerikan merirosvot ja Sankt-Domingon puhvelinpyydystäjät eivät varmaankaan ole kamalimmissakaan sota- tai metsästysseikkailuissaan tunteneet vaaran humalaa ja hekumaa syvemmin kuin minä. Me nousimme, kunnes portaat loppuivat, ja kiipesimme sitten erittäin jyrkkiä tikapuita aina kattoluukulle, josta Nantuan Simon pisti ulos puolen ruhoansa. En nähnyt enää muuta kuin hänen jalkansa ja valtavan takalistonsa. Toisinaan hän kutsui rukoillen Jacquot'ta, toisinaan jäljitteli Jacquot'n omaa käheää ääntä, arvatenkin siltä varalta, että lintu pitäisi omaa ääntänsä ihmisen puhetta mieluisampana; toisinaan hän vihelteli, toisinaan hyräili houkutellen ja keskeytti tavan takaa loitsunsa lausuakseen minulle, jos niin uskallan sanoa, ohjeita, jotka ulottuivat hyvän käytöksen alueelta aina siveysoppiin saakka, ja opettaakseen minulle, kuinka oli niistettävä nenää seurassa ollessani ja mitkä olivat velvollisuuteni jumaluuteen nähden.
Tunnit kuluivat, ja painuva aurinko loi katoille savupiippujen pitkiä varjoja. Me olimme jo epätoivoon joutuneet, kun Jacquot samassa ilmaantui näkyviimme. Herra Caumontin kirjanpitäjän otaksuma toteutui. Minä pistin pääni luukusta ja näin papukaijan, joka vaikeasti astellen, raskasta ruumistaan tasapainossa pitäen laskeutui hitaasti pitkin päädyn reunaa. Se se oli! Se tuli meitä kohti. Minä säpsähdin ilosta. Se oli aivan likellä. Minä pidätin hengitystäni. Nantuan Simon kutsui sitä soinnukkaasti, otti palasen viiniin kastettua leipää ja ojensi sen sitä kohti, käsi nyrkissä. 'Jacquot pysähtyi, silmäili meitä epäluuloisesti, loittoni, takoi siivillään ja lähti pakoon lentäen aluksi vaikeasti, mutta vähitellen yhä nopeammin ja varmemmin, kunnes ehti naapuritalon katolle häviten sinne näkyvistämme. Meidän pettymyksemme oli suuri, toisen samoinkuin toisenkin, mutta Nantuan Simon ei suinkaan sallinut epäonnistumisen masentaa mieltänsä. Hän ojensi kätensä kohti kattomerta.
— Tuolla! virkkoi hän.