Tuo tarmokas ele, tuo lyhyt lausuma sai minut haltioituneen innostuksen valtoihin.
Minä tartuin hänen vanhan takkinsa liepeeseen ja, kertoakseni tapahtumat sellaisina kuin muistini on ne säilyttänyt, liitelin hänen kerallaan ilmojen halki ja laskeuduin pilvien korkeudesta tuntemattomaan piiriin, missä kohosi hakatusta kivestä tehtyjä fasadeja ja missä näin suuren joukon alastomia, suunnattoman suuria, pelottavia miehiä, jotka riippuivat valottomalla taivaalla. Toiset kannattivat väkevällä vartalollaan valtavaa painoa, toiset laskeutuivat ryhmittäin kohti synkkää rantaa, missä inhottavat demonit heitä odottivat. Tuo näky täytti mieleni pyhällä kauhulla; silmieni eteen laskeutui harso, ja jalkani hervahtivat. Siinä tosiasiat sellaisina kuin ne aisteihini vaikuttivat ja sellaisina kuin ne ovat muistissani säilyneet: niitä koskeva todistukseni on vilpitön. Mutta jos on ne asetettava ankaran kritiikin sääntöjen alaisiksi, niin sanon, että olimme, Nantuan Simon ja minä, laskeutuneet pyörryttävän nopeasti portaita alas, kulkeneet rantakatua, kääntyneet Rue Bonapartelle ja saapuneet École des Beaux-Artsiin, missä näin puoliavoimesta ovesta Michelangelon Viimeisen tuomion jäljennöksen, Sigalonin maalaaman. Tuo on pelkkä otaksuma, mutta todennäköinen. En tahdo lausua mitään nimenomaisempaa mielipidettä tästä asiasta, vaan jatkan kertomustani. Minä katselin vain hetkisen noita leijuvia jättiläisiä ja havaitsin olevani avaralla pihamaalla Nantuan Simonin vieressä, jonka ympärillä oli kaksikolkkaisiin hattuihin puettuja vartioita ja pitkätukkaisia nuorukaisia, päässä huopahatut à la Rubens ja kainalossa pahvilevyjä. Vartijat väittivät, etteivät olleet nähneet kreivitär Michaud'n papukaijaa. Nuoret miehet neuvoivat nauraen Nantuan Simonia ripottamaan muutamia suolamuruja papukaijan purstolle tai vielä paremmin kutittamaan sen niskaa vakuuttaen linnun siten aivan helposti antautuvan. He sanoivat papukaijain pitävän sellaisesta menettelystä enemmän kuin mistään muusta.
Sitten nuorukaiset kumarsivat ja pyysivät meitä lausumaan terveisensä kreivitär Michaud'lle.
— Sivistymättömät! mutisi Nantuan Simon.
Hän lähti närkästyneenä.
Me palasimme kreivitär Michaud'n luo, ja kuka odottikaan meitä ruokasalissa? Papukaija siellä istui orrellaan rauhallisena kuten ainakin, ikäänkuin ei olisi koskaan siitä poistunut. Muutamat lattialle pudonneet hampunsiemenet osoittivat, että se oli vastikään aterioinut. Meidän lähetessämme se käänsi meihin päin silmän, joka oli pyöreä ja. ylpeä kuin kokardi, keinahti, pöyhisti höyheniään ja avasi suunsa, joka täytti sen koko kasvot. Vanha rouva, jolla oli päässä musta pitsimyssy ja jonka laihoja poskia kehystivät valkoiset hiuskiharat — epäilemättä kreivitär Michaud — istui Jacquot'n vieressä ja käänsi päätään meidän tullessamme. Kamarineiti kulki edestakaisin mitään virkkamatta. Nantuan Simon vei hattunsa kädestä toiseen, oli hymyilevinään ja seisoi siinä typerännäköisenä. Vihdoin Mathilde ilmoitti meille, suvaitsematta meihin katsahtaakaan, että Jacquot oli tullut vapaaehtoisesti kattoluukusta yliskamariin, jossa hän, Mathilde, nukkui yönsä ja jonka tuo rakas elikko hyvin tunsi, koska oli useasti käynyt siellä, Mathildensä olalla istuen.
— Se olisi tullut pikemmin, lisäsi palvelijatar katkeraan sävyyn, ellette te olisi sitä säikyttäneet.
Meitä ei pyydetty viipymään. Eipä edes tarjottu virvokkeita, kuten
Nantuan Simon surumielisesti huomautti laskeutuessamme portaita alas.
Palatessani yön pimetessä kotiin havaitsin talon olevan ankaran hämmingin vallassa, äitini levottomana ja kuumeisena, vanhan Mélanien kyynelissä ja isäni näennäisen levollisena. Oli luultu mustalaisten tai nuorallatanssijoiden minut varastaneen, vaunujen minut murskanneen, esivallan pidättäneen minut jonkun myymälän edustalle kerääntyneiden taskuvarkaiden joukossa, ja joka tapauksessa oli otaksuttu minun eksyneen etäisille kaduille. Minua oli etsitty rouva Caumontin, rouva Laroquen, rouva Letordin, vaskipiirrosten myyjän, vieläpä herra Clérot'nkin luota, minne minut toisinaan houkutteli halu saada katsella pallokartalta tätä maailmaa, jossa uskoin näytteleväni hyvinkin huomattavaa osaa. Minun soittaessani ovikelloa puhuttiin parhaillaan siitä, että oli lähdettävä poliisikamariin ja pyydettävä esivaltaa minua etsimään. Äitini silmäili minua tutkivasti, kosketti kosteata otsaani, silitti sekasortoisia ja lukinverkkojen ympäröimiä hiuksiani ja kysyi:
— Mistä tulet tuossa asussa, ilman lakkia ja housujen polvet revenneinä?