Minä kerroin seikkailuni ja kuinka olin seurannut Nantuan Simonia hänen ajaessaan takaa papukaijaa. Äiti huudahti:
— Enpä olisi uskonut herra Debas'n voivan viedä lasta mukaansa kokonaiseksi iltapuoleksi pyytämättä minulta lupaa ja ilmoittamatta asiasta kenellekään.
— Kun ei ole minkäänlaista tietoa kasvatuksesta!… lisäsi päätään pudistaen vanha Mélanie, kelpo olento, joka nöyränä ja vähäisenä arvosteli ankarasti toisia nöyriä ja vähäisiä.
Päivällinen nautittiin vierashuoneessa, koska ruokasali oli mahdottomassa kunnossa.
— Pierre, virkkoi isä, kun olin ehtinyt nauttia liemen, kuinka voit unohtaa, että pitkäaikainen poissaolosi välttämättä saa äitisi kuolettavan levottomuuden valtaan?
Osakseni tuli vielä muutamia nuhteita, mutta varsinainen moite kohdistui kuitenkin Nantuan Simoniin.
Äiti kysyi minulta, missä olin kiipeillyt, ja näytti huolestuvan sitäkin enemmän ajatellessaan niitä vaaroja, joiden alaisena olin ollut.
Minä vakuutin hänelle, etten ollut ollut minkäänlaisessa vaarassa. Yritin häntä tyynnyttää, mutta samalla halusin osoittaa voimaani ja pelkäämättömyyttäni. Yhä vakuuttaen olleeni loitolla kaikesta vaarasta kerroin, kuinka olin kiivennyt ilmassa riippuvia tikapuita, noussut muureille, jyrkkien kattojen harjoille ja juossut pitkin räystäskouruja. Hänen siinä kuunnellessaan hänen huulensa alkoivat ensin hiljaa väristä, siten ilmaisten hänen mielenliikutustaan. Sitten, hieman rauhoituttuaan, hän pudisti päätänsä ja nauroi minulle vasten silmiä. Minä olin liioitellut. Ja kun sitten kerroin nähneeni paljon alastomia, jättiläismäisiä, ilmassa riippuvia miehiä, niin minulle huudettiin 'Lopeta jo!' ja minut lähetettiin nukkumaan.
Papukaijaseikkailuni säilyi kuuluisana perheemme ja ystäviemme keskuudessa. Rakas äitini kertoeli, kenties hienoa äidinylpeyttä tuntien, kuinka olin astellut pitkin kattokouruja herra Debas'n seurassa. Viimeksimainitulle hän ei antanut asiaa milloinkaan anteeksi. Kummisetäni nimitti minua ivallisesti papukaijain pyydystäjäksi, ja eipä paljoa puuttunut, ettei muuten vakava herra Duboiskin hymyillyt kuullessaan kerrottavan niin merkillisestä seikkailusta. [Myöhemmin julkaistavassa muistelmanidoksessa kerron runsaasti herra Dubois'sta ja hieman herra Marc Ribertistä.] Hän huomautti, että viheriänuttuinen, isopäinen, lyhyt- ja paksukaulainen, leveärintainen, tanakkamuotoinen ja juronnäköinen amatsoonipapukaija muistutti orrellaan istuessaan suuressa määrin Napoleonia hänen seistessään Northumberlandin kannella. Ja vihdoin herra Marc Ribert, jolla oli romanttinen pitkä tukka ja yllään samettipuku, alkoi tuon esityksen kuultuaan hyräillä:
Kas, kevät kirjavoi jo nurmennukkaa, mutt' eipä nostattanut moista kukkaa kuin väriloisto papukaijan armaan; siin' onhan hohto sinen, kullan, helovihreen, harmaan…