Eräs heistä tunkeutui linnaan väkijoukon etunenässä ja kehoitti kuninkaallista kaartia antautumaan. Sotilaat käänsivätkin pyssynsä ylösalaisin, mutta heitä komentava vanha kapteeni hyökkäsi raivoissaan miekka kädessä kohti opiston oppilasta. Miekka oli jo lähellä rintaa, kun uhatun onnistui väistää se ja siepata käsiinsä. Hän ojensi säilän takaisin upseerille sanoen: 'Hyvä herra, ottakaa miekkanne, jota olette kunniakkaasti kantanut taistelutantereella ja jota ette varmaankaan käytä kansaa vastaan.' Kapteeni, jota tuo ihailu ja tunnustus liikutti, irroitti tunikastaan kunnialegionan ristin ja ojensi sen nuorelle vastustajalleen sanoen: 'Isänmaa tulee varmaan kerran antamaan teille tämän kunniamerkin. Sallikaa minun tarjota itsellenne sen näkyvä muisto.' Tässä kansalaissodassa lähensivät taistelevia kunniantunto ja isänmaanrakkaus.
Kummisetäni oli tuskin ehtinyt lopettaa kertomuksensa, kun herra Marc
Ribert alkoi esittää toista:
— Heinäkuun 28 p:nä, kertoi hän, kun parisilaiset joukot alkoivat Hôtel-de-Villen torilla väistyä taajan tulen tieltä, syöksyi eräs nuori mies trikolori peitsen kärjessä kymmenen askeleen päähän kuninkaallisesta kaartista ja huusi: 'Katsokaa kansalaiset, kuinka suloista on kuolla Vapauden puolesta!' Siihen hän kaatui monien kuulien lävistämänä.
Näiden sankarillisten tekojen liikuttamana kysyi äitini, minkätähden ei niin jalo toiminta ole paremmin tunnettu ja tunnustettu.
Kummisetäni mainitsi useitakin syitä:
— Yksinvallan, vallankumouksen ja keisarivallan aikaiset sodat ovat kyllästäneet Ranskan historian sankarillisilla teoilla; siihen ei mahdu enää uusia. Sitäpaitsi himmensi heinäkuun voittajien maineen heidän saavutuksensa vähäpätöisyys, he veivät voittoon vain keskinkertaisen valtiomuodon, ja heidän uhrautuvaisuudestaan sukeutunut kuningasvalta ei mielellään muistellut alkujuurtansa. Vihdoin on huomattava, että sankareillakin on omat kohtalonsa.
— Ehkä, virkkoi äitini, mutta on sittenkin vahinko, että kauniin teon muisto häipyy olemattomiin.
Vanha herra Dubois, joka oli keskustelun aikana lakkaamatta käännellyt kädessään nuuskarasiaansa, käänsi äitiini päin leveät ja tyynet kasvonsa.
— Älkää ehdättäkö syyttämään kohtaloa väärämieliseksi, rouva Nozière. Kaikki nuo kauniit piirteet, kaikki nuo suuret sanat ovat pelkkää satua ja joutavaa melua. Koska ei ole mahdollista tarkoin toistaa, mitä on lausuttu tarkkaavaisessa ja rauhallisessa seurassa, niin onko todennäköistä, parahin rouva, että jokin ele tai lausuma voitaisiin painaa mieleen taistelun tuoksinassa? Minä en paljoa välitä siitä, että teidän kertomanne, hyvät herrat, luultavasti ovat pelkkää kuvitelmaa, vailla kaikkea todellisuuspohjaa, mutta niistä puuttuu sitäpaitsi luontevuus, ja taide, se kaunis koruttomuus, joka yksin kykenee säilymään halki vuosisatojen. Siitä syystä on paras jättää ne kalentereihin homehtumaan. Historiallinen totuus ei ole minkäänlaisissa tekemisissä näiden kauniiden sankaruuden esimerkkien kanssa, jotka siirtyvät vuosisadasta toiseen ihmisten huulilla: ne johtuvat yksinomaan taiteen ja runouden työpajoista. En tiedä, onko nuori Bara, jonka hengen rojalistit lupasivat säästää, jos hän suostuisi huutamaan 'Eläköön kuningas', huutanut 'Eläköön tasavalta' ja kaatunut kahdenkymmenen pistimeniskun surmaamana. En sitä tiedä enkä voi milloinkaan tietää. Mutta tiedän, että tuon lapsen kuva, joka uhrasi kukoistusaikanansa elämänsä vapaudelle, saa nousemaan kyyneleet silmiin ja hehkun sydämiin ja ettei täydellisempää uhrin vertauskuvaa voi ajatellakaan. Tiedän myös ja nimenomaan, että kuvanveistäjä Davidin näyttäessä minulle tuon lapsen suloisessa ja puhtaassa alastomuudessaan antautumassa kuolemaan yhtä tyynesti kuin Vatikaanin haavoittunut amatsooni, painaen povelleen kokardiansa ja pitäen jähmettyneessä kädessään rumpupalikkaa, jolla oli pärryttänyt hyökkäykseen, ihme on täytetty, nuori sankari on luotu. Bara elää, Bara on kuolematon.