MÉLANIE

Näinä aikoina minä jouduin kokemaan ankaraa murhetta. Mélanie kävi vanhaksi. Tähän saakka ihmisten erilaiset iät olivat vain huvittaneet minua vaihtelevaisuudellaan. Vanhuus oli minua miellyttänyt, koska oli maalauksenomainen, toisinaan hieman hassunpäiväinen ja mielellään naurettava. Nyt minun täytyi havaita, että se oli hankala ja ikävä. Mélanie kävi vanhaksi; kori alkoi rasittaa hänen käsivarttansa, ja hänen torilta palatessaan kuului huohotus portaiden alapäästä aina huoneiston perälle saakka. Hänen näkönsä oli himmeämpi kuin hänen silmälasiensa aina himmeät akkunat; hänen huonot silmänsä saivat aikaan erehdyksiä, jotka minua aluksi naurattivat, mutta aivan pian huolestuttivat lukuisuudellaan ja melkoisuudellaan. Hän erehtyi pitämään permantovahan kappaletta leivänkannikkana ja likaista riepua vasta kynimänään kanana. Kerran hän luuli istuutuvansa jakkaralleen, mutta istuutuikin kummisetäni minulle lahjoittaman nukketeatterin katolle murskaten koko rakennuksen ja joutuen ankarasta säikähdyksestä ihan sanattomaksi. Hän menetti muistinsa, sekoitti toisiinsa eri aikakaudet, puhui keisarin kruunauksen kunniaksi järjestetyistä ulkoilmatanssiaisista, joissa oli tanssinut kylän voudin keralla, ikäänkuin asia olisi eilen tapahtunut, samoin suudelmasta, jonka hän oli vaaraa uhmaten kieltänyt eräältä taloon majoitetulta kasakalta miehitysaikana. Hän kertoi usein samoja tarinoita ja palasi alinomaa puhumaan siitä pakkasesta, joka oli Parisissa vallinnut joulukuun 15 p:nä 1840, kun keisari tuotiin takaisin Parisiin. Keisarin kirstulle oli laskettu hänen pieni päähineensä ja miekkansa. Mélanie oli ne nähnyt, mutta ei sittenkään voinut uskoa keisarin kuolleen. Hänen henkensä hämmentyi; hän ei voinut hetkeksikään poistua keittiöstä pelkäämättä unohtaneensa sulkea vesihanan, ja tulvan pelko myrkytti kaikki kävelyretkemme, jotka olivat muinoin olleet hymyilevän rauhalliset.

Vanhan hoitajattareni tila hämmästytti minua, mutta ei huolestuttanut, koska en ajatellut sen jatkuvan. Mutta eräänä iltana kuulin isäni ja äitini hiljaa keskustelevan.

— Mélanie riutuu päivä päivältä, ystäväiseni, sanoi äitini.

— Öljy on lampusta loppunut.

— Eikö ole varomatonta lähettää hänet ulos Pierrot'n kanssa?

— Rakas Antoinette, hän rakastaa lasta siinä määrin, että hänen vanhasta sydämestään löytyy vielä kyllin voimaa ja älyä hänen suojelemisekseen.

Tuo lause valaisi mieleni; minä ymmärsin ja aloin itkeä. Minä tulin ensimmäisen kerran ajatelleeksi, että elämä virtaa ja pakenee kuin vesi.

Siitä lähtien minä riipuin kiihkeästi kelpo Mélanien ryhmyisessä käsivarressa; minä syleilin häntä, mutta olin jo hänet menettänyt.

Erittäin kauniin kesän aikana hänen voimansa verestyivät ja muisti kohentui; hän alkoi jälleen kukoistaa lietensä ja kasariensa vaiheilla, ja minä aloin jälleen häntä kiusoitella. Hän lähti jälleen joka päivä torille ja palasi pahoin huohottamatta ja tuntematta liiaksi vasun painoa käsivarressaan. Mutta sateisen sään vallitessa hän valitti huimausta. 'Olen kuin humalainen', sanoi hän. Eräänä aamuna, hänen lähdettyään tapansa mukaan ostoksille, soitettiin ovikelloamme. Herra Ménage oli löytänyt pyörtyneen Mélanien portaiden juurelta ja kantoi hänet sisään. Mélanie tointui pian, ja isäni sanoi meille, että hän oli tällä kertaa pelastunut. Minä tarkastelin herra Ménagea erittäin uteliaana ja tarkkaavammin kuin ikäni edellytti; olin näet edistynyt enemmän tiedoissa kuin käytöksessäni. Herra Ménagella oli punainen haaraparta, huopahattu à la Rubens ja husaarihousut, mutta hän ei ollenkaan näyttänyt mieheltä, joka juo kuumaa punssia pääkallosta. Laskettuaan Mélanien sohvaan hän kannatti hänen päätänsä ja toimi laupiaana samarialaisena. Hän näytti älykkäältä ja lempeältä. Hänen kauniit, hieman väsyneet silmänsä, surumieliset ja hellät, katselivat ystävällisesti olioita, ja luulinpa havaitsevani niissä hymyn, kun ne osuivat äitini kauniisiin hiuksiin. Minua hän silmäili niin suopeasti kuin voi silmäillä lasta, joka ei ole kaunis, ja kehoitti vanhempiani sallimaan luonnon, kaiken voiman lähteen, vapaasti vaikuttaa minussa.