[1] Koska me oppineet henkilöt sanomme le lierre, vaikka pitäisi sanoa l'ierre, ja le lendemain, vaikka oikein olisi l'endemain, ei pidä olla nirso kuullessaan kansanomaista puhetta. Mélanie käytti muotoja une légume ja caneçon (caleçonin asemasta); mutta malttakaahan: une légume on La Bruyèrellä ja caneçon teoksessa État de la France pour 1692. Mieleeni muistuu eräs tarina, jonka Mélanie minulle kertoi ja jota en malta olla tähän lisäämättä. Eräänä kauniina kesäpäivänä, joka oli viimeinen, toistemme seurassa viettämämme, hän istui Luxembourgin puutarhan penkillä, ja minä suutelin hänen ryppyistä poskeansa. Tuo kelpo olento oli pelkäävinään ja huudahti:
— Aiotko minut ahmaista suuhusi, pieni herra! Oletko muuttunut
ihmissudeksi?
Minä kysyin häneltä, mikä se oli, ihmissusi. Hän ei vastannut
kysymykseeni, mutta kertoi minulle seuraavaa:
— Nuoruuteni aikana oli poika, jolle hirtehiset kapakassa vakuuttivat, että hän oli susi ja että hänen piti syödä oma äitinsä. Poika yksinkertaisuudessaan tuon uskoi. Palattuaan yöllä kotiin hän lähestyi vuoteessaan nukkuvaa äitiänsä ja sanoi hänelle:
— Äiti, äiti-rukka, minun täytyy syödä sinut. Anna minulle siunauksesi, nyt minä sinut syön…
Siihen Mélanie keskeytti kertomuksensa. Kehoitinpa häntä miten tahansa, hän ei sanonut enempää. Mélanien tarinat olivat siinä suhteessa erinomaiset, ettei niissä ollut loppua.
XXV
RADÉGONDE
— Rakas ystävä, sanoi äitini tohtori Nozièrelle, rouva Caumont suosittelee meille pientä tourainelalsta palvelijatarta. Eipä haittaisi, vaikka häntä silmäileisit. Hän on toistaiseksi palvellut vain erään vanhan neidin luona Toursin etukaupungissa. Minulle vakuutetaan, että hän on rehellinen.
Hyvän taloudenhoidon kannalta olikin jo aika saada kunnollinen palvelijatar. Mélanien lähdöstä kuluneena toista vuotta kestäneenä kautena meillä oli ollut ainakin kaksitoista palvelijaa, joista parhaimmat erosivat toimestaan heti, kun huomasivat pidettävän silmällä säästäväisyyttä. Meillä oli ollut eräs Sycorax, jonka leuka kasvoi partaa ja joka tarjosi meille noidankeittiön tuotteita, oli ollut eräs varsin soma kahdeksantoista vuoden ikäinen tyttö, jolla ei ollut' aavistustakaan taloudenhoidosta ja jota äitini aikoi totuttaa, mutta joka hävisi kolmen päivän kuluttua vieden mukanaan hopeisen pöytäkaluston; oli ollut eräs Salpêtrièrestâ karannut, joka väitti olevansa Louis-Philippen tytär ja kantoi kaulassaan pullontulppia, ja rakas isäni oli lääkärinä kaikkein viimeinen huomaamaan, että tyttö oli mielenvikainen; meillä oli ollut Chouette, joka torkkui kaiken päivää palveluksessamme ja yöllä, kun otaksuimme hänen nukkuvan yliskamarissaan, piti Rue Mouffetardin varrella pihan perällä kapakkaa, missä tarjoili pahantekijöille kellarimme viinejä. Kummisetäni, joka oli sellaisissa asioissa tuntija, väitti hänen olevan oivallisen keittäjän ja paistajan. Hortense Percepied, joka Penelopen tavoin odotteli Ikariaan matkustanutta puolisoansa, veti samoinkuin Penelope luokseen suuren joukon kosijoita, jotka aterioivat keittiössämme.