Siihen aikaan kuuli samoja valituksia kuin nykyjään: 'On kerrassaan mahdotonta pitää palvelijoita. Ei ole enää laita niinkuin ennen vanhaan, jolloin löysi helposti rehellisiä palvelijoita. Asia on kerrassaan muuttunut.' Eräät henkilöt syyttivät vallankumousta, joka oli herättänyt kansassa himoja ja haluja. Mutta nukkunevatko himot ja halut milloinkaan? Tosiasia on, että hyvät isännät ja hyvät palvelijat ovat olleet harvinaisia kaikkina aikoina. Maailmasta löytyy harvoin Epiktetoksia ja Markus Aureliuksia.
Äitini ei odottanut uutta tulokasta sokein luottamuksen tunnoin, joka ei ollut enää mahdollinen, mutta salli sentään ilmaantua eräänlaisen suotuisan aavistuksen. Mistä se lienee häneen tullut? Siitä, että hän oli kuullut nuoren tytön olevan kunnollisen, kunniallisten maalaisten kasvattaman ja tottuneen palvelukseen virkamies- ja sotilassukuun kuuluvan vanhan neidin luona. Sitäpaitsi oli äitini kuullut rippi-isältään abbé Moinier'ltâ, että epätoivoisuus oli suuri synti.
— Mikä hänen nimensä on? kysyi isä.
— Voimme nimittää häntä miten mielit, ystäväiseni. Kasteessa on hän saanut nimen Radégonde.
— Tavanomainen palvelijain nimien muuttaminen ei minua miellytä, vastasi isä. Minusta tuntuu, että riistäessään inhimilliseltä sosiaaliselta olennolta nimen riistää samalla jotakin hänen persoonallisuudestaan. Mutta myönnän mielelläni, että Radégonde soinnahtaa karulta.
Kun nuori tyttö ilmoitettiin saapuneeksi, äitini ei lähettänyt minua pois. Syynä oli joko hajamielisyys (äidissäni näet liittyi omituisen viehättävästi jokin määrä malttamattomuutta mitä valppaimpaan varovaisuuteen) tahi se ajatus, että minä voin huoletta kuunnella talousasioita koskevaa viatonta keskustelua.
Radégonde eteni pitkin kaikuvin askelin ja pysähtyi keskelle salia suorana, liikkumattomana, kädet ristissä esiliinalla ja kasvoissa ilme, joka osoitti samalla kertaa arkuutta ja julkeutta. Hän oli varsin nuori, melkein lapsi, raikasvärinen, ei tumma eikä vaalea, ei kaunis eikä ruma, näöltään huvittavan ristiriitainen, typerä ja ovela, puettu niinkuin hänen kotiseutunsa vaatimattomin maalaistyttö, mutta samalla tavallaan loistokkaasti; hiukset oli kammattu suuren litteäperäisen pitsimyssyn niskahunnun alle, ja hartioita peitti tulipunainen kukillinen huivi. Hän oli erittäin vakava ja erittäin koomillinen ja miellytti minua sellaisenaan; huomasinpa myös, ettei hän ollut vanhemmillenikaan vastenmielinen.
Äitini kysyi häneltä, osasiko hän ommella. Hän vastasi: — Osaan, rouva. — Keittää? — Osaan, rouva. — Silittää? — Osaan, rouva. — Siivota huoneen perinpohjin? — Osaan, rouva. — Korjata liinavaatteita? — Osaan, rouva.
Jos äitini olisi häneltä kysynyt, osasiko hän valaa tykkejä, rakentaa katedraaleja, sepittää runoelmia ja hallita kansoja, hän olisi yhä vastannut 'Osaan, rouva', sillä hän antoi myöntäviä vastauksiaan ilmeisesti ollenkaan välittämättä hänelle esitettyjen kysymysten merkityksestä, pelkästä kohteliaisuudesta, hyvän kasvatuksen ja soveliaisuuden vuoksi, koska oli vanhemmiltaan oppinut olevan sopimatonta vastata kieltäen huomattaville henkilöille.
Sanoa hälle 'ei' ja aivan aiheettako? Ei, toinen meill' on laki jumalatarten kanssa.