Veli Ambrogio ei vastannut mitään. Ja Farinata katseli edelleen kaupunkia, jonka näki vain silmäluomia polttavan kirpeän harson läpi. Sitten hän käänsi munkkiin päin laihat kasvonsa, joissa liittyivät kiinteästi toisiinsa kotkannenä ja uhkaavat leukapielet, ja kysyi vielä kerran:
— Minkätähden tämä kansa vihaa minua?
Munkki liikahdutti kättään ikäänkuin kärpästä karkottaen.
— Mitä huolittekaan, messer Farinata, irstaasta hävyttömyydestä, jota osoittaa pari Oltamon guelfitorneissa kasvatettua nuorta vintiötä?
FARINATA. En tosiaankaan paljoa välitä noista kahdesta Frescobaldista, roomalaisten hempukoista, parittajain ja porttojen pojista. En pelkää heidän ylenkatsettaan. Minua eivät voi ylenkatsoa ystäväni eivätkä varsinkaan vihamieheni. Mutta tuskallista on tuntea, että Firenzen kansa minua vihaa.
VELI AMBROGIO. Viha vallitsee kaupungeissa siitä saakka, kun Kainin pojat toivat niihin ylpeyden taiteiden keralla ja kun molemmat teebalaiset ylhäiset tyydyttivät veljesvihaansa verta vuodattamalla. Solvauksesta syntyy viha, vihasta solvaus. Ehtymättömän hedelmällisenä synnyttää viha vihaa.
FARINATA. Mutta kuinka voi rakkaus siittää vihaa? Ja minkätähden rakastamani kaupunki vihaa minua?
VELI AMBROGIO. Koska niin tahdotte, vastaan teille, messer Farinata.
Mutta te ette saa kuulla suustani muita kuin totuuden sanoja.
Kansalaisenne eivät anna teille anteeksi, että olette taistellut
Montaperton luona, Manfredin valkoisen lipun alla sinä päivänä, jona
Arbian punasi firenzeläisten veri. He ovat sitä mieltä, ettette ollut
kaupunkinne ystävä tuona päivänä, tuossa turman laaksossa.
FARINATA. Mitä! Enkö ole sitä rakastanut! Enkö ole rakastanut kaupunkiani, vaikka olen elänyt sen elämää, elänyt ainoastaan sitä varten, sietänyt väsymystä, nälkää, janoa, kuumetta, unettomuutta ja sanoinkuvaamatonta tuskaa maanpaossa, vaikka olen uhmannut kuolemaa joka hetki ja ollut vaarassa joutua elävänä niiden käsiin, jotka eivät olisi suinkaan tyytyneet minun surmaamiseeni, vaikka olen kaikki uskaltanut ja kaikki kestänyt sen puolesta, sen onnen puolesta, temmatakseni sen vihollisiltani, jotka olivat sen vihollisia, vapauttaakseni sen kaikesta häpeästä, saattaakseni sen tahtoen tai tahtomattaan noudattamaan terveellistä neuvoa, valitsemaan hyvän osan, ajattelemaan niinkuin ajattelin minä ja jaloimmat ja parhaat kansalaiset minun kerallani, vaikka olen tahtonut nähdä sen kauniina ja hienona ja jalona ja olen uhrannut tälle ainoalle tahdolleni kaiken omaisuuteni, poikani, sukulaiseni, ystäväni, vaikka olen vain kaupunkini etuja harrastaen esiintynyt vapaamielisenä, saitana, uskollisena, kavalana, jalomielisenä ja rikoksellisena! Kuka siis onkaan sitä rakastanut, ellen minä?
VELI AMBROGIO. Onnetonta, messer Farinata, että leppymätön rakkautenne asesti kaupunkia vastaan väkivallan ja salajuonet ja maksoi kymmenentuhannen firenzeläisen hengen.