FARINATA. Niin, minä rakastin kaupunkia niin kiihkeästi kuin sanotte, veli Ambrogio. Ja ne teot, joihin rakkauteni minut kiihti, ovat kyllin arvokkaat esikuviksi pojillemme ja poikiemme pojille. Estääkseni niiden muiston häviämistä kirjoittaisin niistä mielelläni, jos minulla olisi kirjallisia kykyjä. Nuorena minä keksin lemmenlauluja, joita naiset ihastelivat ja joita oppineet sijoittivat teoksiinsa. Tuota lukuunottamatta olen aina ylenkatsonut kirjallisuutta samoinkuin taidettakin huolimatta kirjoittaa enempää kuin kutoa villakangasta. Toimikoon kukin minun tavallani asemansa mukaisesti. Teidän, veli Ambrogio, joka olette taitava kirjoittaja, olisi kerrottava niistä suurista yrityksistä, joita olen johtanut. Siitä koituisi teille kunniaa, kunhan ette kertoisi asioista hengenmiehenä, vaan jalosukuisena, sillä ne ovat jalosukuisten ja ritarien tekoja. Siitä kertomuksesta kävisi ilmi, että olen paljon toiminut. Ja minä en kadu mitään tekemääni.
Minä olin maanpakoon ajettu, guelfit olivat murhanneet kolme sukulaistani. Siena otti minut vastaan. Viholliseni pitivät tuota sellaisena rikoksena, että yllyttivät firenzeläiset marssimaan asestettuina vierasvaraista kaupunkia vastaan. Sienan ja maanpakolaisten vuoksi minä silloin pyysin apua keisarin pojalta, Sisilian kuninkaalta.
VELI AMBROGIO. Se on liiankin totta; te liityitte Manfrediin, Lucerian sulttaanin ystävään, astrologiin, uskonluopioon, pannaanjulistettuun.
FARINATA. Silloin me joimme paavin pannajulistuksia kuin vettä. En tiedä, oliko Manfred oppinut lukemaan kohtaloita tähdistä, mutta totta on, että hän piti saraseeni-ritareitaan suuressa arvossa. Hän oli yhtä varovainen kuin urhoollinen, viisas ruhtinas, joka käytteli kitsastellen miestensä verta ja kirstujensa rahoja. Hän vastasi sienalaisille tulevansa heidän avukseen. Hän antoi laajan lupauksen herättääkseen samanlaista kiitollisuutta. Varovaisuudesta ja peläten hävittää varojansa hän täytti lupauksensa vain heikosti. Hän lähetti lippukuntanansa sata saksalaista ratsumiestä. Pettyneet ja suuttuneet sienalaiset puhuivat tuollaisen naurettavan avun hylkäämisestä. Minä osasin muuttaa heidän mielensä opettamalla heille, miten asia oli autettavissa. Eräänä päivänä annoin saksalaisten ahmia mielin määrin lihaa ja viiniä ja lähetin heidät muurien ulkopuolelle niin huonoin neuvoin ja sopimattomaan aikaan, että heidät yllättivät ja surmasivat viimeiseen mieheen Firenzen guelfit, jotka ottivat Manfredin valkoisen lipun ja antoivat sen laahata loassa, aasin häntään sidottuna. Minä lähetin heti sisilialaiselle tiedon solvauksesta. Hän vihastui siitä niinkuin olin arvannut hänen vihastuvan ja lähetti kostoretkelle kahdeksansataa ratsumiestä ja hyvän joukon jalkasotilaita, johtajana kreivi Giordano, jota maine väitti Troian Hektorin veroiseksi. Siena ja sen liittolaiset kokosivat hekin sillävälin voimiansa. Meillä oli aivan pian tuhatkolmesataa sotilasta. Firenzen guelfeillä oli enemmän. Mutta heidän joukossaan oli näennäisiä guelfejä, jotka vain odottivat sopivaa hetkeä esiintyäkseen ghibellineinä; meidän ghibelliniemme joukossa sitävastoin ei ollut yhtään guelfiä. Jos minun puolellani niinmuodoin ei ollutkaan kaikkia voiton mahdollisuuksia (niitä ei ole milloinkaan), olivat mahdollisuudet sentään suuret, hyvät ja arvaamatta ilmaantuneet, ja kun en voinut otaksua niiden palaavan, pyrin kärsimättömästi taisteluun, joka onnellisesti päättyessään tuhoisi viholliseni ja häviöksi kääntyessään koituisi vain liittolaisteni vahingoksi. Minä isosin ja janosin tätä taistelua. Viekoitellakseni siihen firenzeläisen armeijan käytin parasta keksittävissäni olevaa keinoa. Lähetin Firenzeen kaksi minoriittimunkkia käskien heitä salaa ilmoittamaan Neuvostolle, että olin joutunut syvän katumuksen valtaan, tahdoin suurella palveluksella hankkia itselleni kansalaisteni anteeksiannon ja tarjouduin avaamaan heille erään Sienan portin kymmenestä tuhannesta floriinista, mutta että asian onnistuminen vaati firenzeläistä armeijaa etenemään mahdollisimman lukuisin joukoin aina Arbian rannoille, ikäänkuin aikomuksena olisi mennä auttamaan Montalcinon guelfejä. Kahden munkkini lähdettyä suuni sylkäisi ulos sen anteeksipyynnön, jonka olin lausunut, ja minä odotin hirmuisen levottomuuden vallassa. Pelkäsin Neuvoston ylhäisten jäsenten käsittävän, että oli mieletöntä lähettää armeija Arbian luo. Toisaalta toivoin tuon suunnitelman miellyttävän plebeijejä päättömyydellään ja otaksuin heidän suostuvan siihen sitäkin mieluummin, kun sitä tulisivat vastustamaan ylhäiset, joita he epäilivät. Ylhäisö tosiaankin vainusi pahaa, mutta käsityöläiset menivät satimeeni. He olivat enemmistönä Neuvostossa. Heidän käskystään firenzeläinen armeija lähti liikkeelle ja toteutti suunnitelman, jonka olin sommitellut sen tuhoksi. Kuinka kauniina sarastikaan päivä, kun ratsastin pienen maanpakolaisjoukon kanssa sienalaisten ja saksalaisten keskellä ja näin aamun valkoisia harsoja rikkovan auringon valaisevan guelfien keihäsmetsää, joka peitti Malenan rinteet! Olin houkutellut viholliseni käsiini. Vielä hiukan oveluutta, ja minä saisin heidät varmaan tuhotuiksi. Kreivi Giordano antoi minun neuvostani sienalaisten jalkamiesten marssia kolmeen kertaan ohi, vaihtaen kaksi kertaa heidän sotilastakkejansa, joten heidän lukumääränsä näytti kolme kertaa todellista suuremmalta: hän esitti ne guelfeille ensin punaisina, ennustaen verta, sitten viheriöinä, ennustaen kuolemaa, ja vihdoin valkoisen ja mustan kirjavina ennustaen vangiksi joutumista. Ne ennustukset olivat pätevät! Kuinka riemullista, kun firenzeläisen ratsuväen kimppuun hyökätessäni näin sen väistyvän ja kierivän kuin varisparven, kun näin lahjomani miehen, jonka nimeä en mainitse, jotten saastuttaisi suutani, iskevän miekallaan alas lipun, jota oli tullut puolustamaan, ja havaitsin kaikkien ratsumiesten, jotka turhaan etsivät valkoisia ja sinisiä värejä, pakenevan silmittömän pelon vallassa ja murskaavan toisiaan meidän syöksyessämme heitä takaa-ajamaan ja pistäessämme heitä kuoliaiksi kuin porsaita. Ainoastaan käsityöläiset pitivät vielä puoliaan; heidät täytyi surmata verisen caroccion ympärille. Lopulta emme nähneet edessämme muuta kuin kuolleita ja pelkureita, jotka pitelivät toisiaan kädestä tullakseen mahdollisimman nöyrästi kontaten rukoilemaan meiltä armoa. Minä pysyttelin loitolla, tyytyväisenä työhöni.
VELI AMBROGIO. Onneton asia! Kirottu Arbian laakso! Sanotaan, että siinä on yhä vielä, pitkien aikojen kuluttua, kuoleman tuntu ja että se autiona, villipetojen tyyssijana, täyttyy öisin valkoisten koirien ulvonnasta. Oliko sydämenne niin kova, messer Farinata, ettette heltynyt kyyneliin, kun näitte tuona katalana päivänä Malenan kukkarinteiden juovan firenzeläistä verta?
FARINATA. Ainoa murheeni oli, että olin siten osoittanut vihollisilleni voiton tien ja kukistettuani heidän kymmenen vuotta kestäneen valtansa ja kopeutensa saanut heidät aavistelemaan, mitä voivat toivoa vuorostaan tekevänsä yhtä monen vuoden kuluttua. Ajattelin, että koska Onnen pyörä oli minun toimestani siten käännähtänyt, sama pyörä saattaisi vieläkin kääntyä ja heittää minun puolueeni alakynteen. Tuo aavistus peitti varjollaan iloni häikäisevän paisteen.
VELI AMBROGIO. Minusta tuntui, että inhositte, ja varmaan syystäkin, tuota kavalaa miestä, joka heitti lokaan ja vereen sen lipun, jonka alla oli tullut taistelemaan. Minä puolestani, joka tiedän Herran laupeuden rajattomaksi, en pidä mahdottomana, että Bocca saa osansa helvetissä Kainin, Juudaan ja isänmurhaajan Brutuksen keralla. Mutta jos Boccan rikos on siinä määrin, katala, ettekö ollenkaan kadu, että olette sen aiheuttanut? Ja ettekö luule, messer Farinata, että olette Firenzen armeijaa satimeen houkutellessanne herjannut vanhurskasta Jumalaa ja tehnyt kielletyn teon?
FARINATA. Sille, joka toimii voimakkain ajatuksin ja lujin sydämin, on kaikki sallittua. Pettäessäni vihollisiani olin ylevämielinen enkä petturi. Ja jos luette minulle rikokseksi, että käytin puolueeni voitoksi miestä, joka sivalsi maahan omien joukkojensa lipun, erehdytte pahoin, veli Ambrogio, sillä hänet on luonut konnamaiseksi luonto enkä minä, ja hänen konnamaisuuttaan ei kääntänyt hyväksi luonto, vaan sen tein minä.
VELI AMBROGIO. Mutta koska rakastitte isänmaatanne sitä vastaan taistellessannekin, tunsitte varmaan tuskaa, kun voitte sen kukistaa ainoastaan sienalaisten, kaupunkinne vihollisten avulla. Eikö se teitä hiukan hävettänyt?
FARINATA. Minkätähden olisinkaan hävennyt? Kykeninkö muulla keinolla saattamaan puoluettani takaisin valtaan? Minä liityin Manfrediin ja sienalaisiin. Tarpeen vaatiessa olisin liittynyt Afrikan jättiläisiinkin, joilla on yksi ainoa silmä otsassa ja joiden ravintona on ihmisen liha, kuten heidän näkijänsä, venezialaiset merimiehet, kertovat. Sellaisen harrastuksen toteuttaminen ei suinkaan ole leikkiä, jota leikitään määrättyjen sääntöjen mukaan, kuin shakki- tai tammipeliä. Luuletteko, että vastustajani olisivat pelanneet samoin, jos olisin pitänyt jotakin määrättyä siirtoa luvallisena ja jotakin toista luvattomana? Niin ei olisi suinkaan ollut laita. Me emme pelanneet Arbian rannalla noppaa viiniköynnösristikon alla, taulut polvilla ja pienet valkoiset kivet pisteitten merkitsijöinä. Kysymyksessä oli voiton saavuttaminen. Ja sen tiesi toinen yhtä hyvin kuin toinenkin.