— Ystäväni, sanoi hän, sillä ylhäisellä naisella, josta puhuin, on useita asuinsijoja. Sinä päivänä, jona näitte minut ollessani menossa häntä kohtaamaan, löysin hänet Santa Maria Novellan kirjastosta. Mutta onnettomuudeksi ymmärsin vain puolet hänen sanoistaan, sillä hän puhui minulle niitä kahta kieltä, jotka virtaavat metenä hänen ihailtavilta huuliltansa; aluksi hän piti minulle esitelmän kreikankielellä, jota en kyennyt ymmärtämään, ja haasteli sitten latinalaisten kieltä ihmeellisen viisaasti. Minua hänen seuransa viehätti siinä määrin, että päätin ottaa hänet puolisokseni.
— Hän on epäilemättä ainakin Konstantinopolin keisarin sisarentytär, sanoi messer Betto, tai kenties hänen avioton tyttärensä… Millä nimellä häntä mainitsette?
— Jos on välttämätöntä, vastasi messer Guido, antaa rakas nimi, jollaisen jokainen runoilija antaa rakastetullensa, nimitän hänet Diotimaksi, muistaen Megaran Diotimaa, joka opasti oikeaan Hyveen rakastajia. Mutta hänen yleisesti tunnettu nimensä on Filosofia, ja mainiompaa puolisoa on mahdoton löytää. Minä en tahdo ketään muuta, vaan vannon jumalille olevani hänelle uskollinen kuolemaan asti, joka lopettaa tajuntani.
Nuo sanat kuultuaan messer Betto löi otsaansa.
— Bakkhoksen nimessä, virkkoi hän, enpä ollut arvoitustani arvannut! Te, Guido ystäväni, olette hienoin henki kaikkien niiden joukossa, jotka ovat milloinkaan loistaneet Firenzen punaisen liljan alla. Onnittelen teitä siitä, että otatte puolisoksenne niin ylhäisen naisen. Tästä liitosta tulee varmaan syntymään runsaasti jälkeläisiä: canzoneja, sonetteja ja balladeja. Minä lupaan toimittaa nämä kauniit lapset kasteelle huiluni helistessä, sokerihedelmiä tarjoiltaessa ja siroja lauselmia esitettäessä. Iloitsen näistä henkisistä häistä sitäkin enemmän, koska ne eivät estä teitä ajan tultua naimasta, lihan jälkeen, jotakin kaupunkimme kunniallista naishenkilöä.
— Älkää niin luulko, vastasi messer Guido. Niiden, jotka viettävät älyn häitä, tulee jättää naimisiinmeno hienostumattomien maallikkojen, siis ylhäisten aatelisherrojen, kauppiasten ja käsityöläisten asiaksi. Jos olisitte seurustellut Diotiman kanssa, niinkuin minä, tietäisitte, ystäväni Betto, että hän erottaa kahdenlaisia ihmisiä: toiset ovat hedelmällisiä vain ruumiillisesti ja tavoittelevat vain sitä karkeata kuolemattomuutta, jonka takaa lasten siittäminen; toisten sielu käsittää ja synnyttää sitä, minkä tuottaminen on sielulle soveliasta, Kaunista ja Hyvää. Diotima on tahtonut minun kuuluvan jälkimmäiseen ryhmään, ja minä en aio vastoin hänen tahtoansa jäljitellä siitosvoimaisia raakalaisia.
Messer Betto Bruneleschi ei ollenkaan hyväksynyt tuota päätelmää. Hän huomautti ystävälleen, että oli elämässä muovattava eri olotiloja, jotka sointuvat eri ikäkausiin, että huvien aikaa seurasi kunnianhimoisten pyrkimysten kausi ja että oli soveliasta nuoruusiän lopulla liittyä naimisen nojalla rikkaaseen ja jalosukuiseen perheeseen päästäkseen Tasavallan korkeihin virkoihin, taiteiden ja vapauden prioriksi, kansan capitanoksi tai oikeuden gonfaloniereksi.
Mutta huomattuaan sitten, että hänen ystävänsä noita neuvoja kuunnellessaan murti suutansa vastenmielisin tunnoin, ikäänkuin katkeraa lääkettä tarjottaessa, hän ei virkkanut enempää tästä asiasta, koska pelkäsi toisen vihastuvan ja piti viisaana luottaa aikaan, jonka voima muuttaa sydämiä ja kumoo kaikkein lujimpiakin päätöksiä.
— Jalo Guido, virkkoi hän hilpeästi, salliihan ylevä valittusi ainakin pitää iloa kauniiden tyttöjen keralla ja ottaa osaa huveihimme?
— Siitä asiasta, vastasi messer Guido, hän ei huolehdi enempää kuin niistä kohtauksista, joita tuolle vuoteeni vieressä makaavalle pienelle koiralle voi sattua kadulla. Ne asiat ovat tosiaankin yhdentekeviä, kunhan ei ihminen itse pidä niitä minkään arvoisina.