Messer Betto lähti, noiden ylenkatseellisten mielipiteiden hieman loukkaamana. Hän oli edelleenkin hellästi kiintynyt ystäväänsä, mutta ei pitänyt velvollisuutenaan liian innokkaasti kehoittaa häntä niihin juhliin ja huveihin, joita järjesti koko talven aikana ihmeen auliisti. Mutta hänen seurapiiriinsä kuuluviin aatelisnuorukaisiin koski kipeästi signor Cavalcante de' Cavalcantin heihin kohdistama solvaus, kun näet hän kieltäytyi seurustelemasta heidän kanssaan. He alkoivat ivailla hänen opintojaan ja lukujaan, sanoivat, että hän siten ruokkiessaan itseään pelkällä pergamentilla, kuten munkit ja rotat, lopulta muuttuisi niiden molempien kaltaiseksi, ettei hänestä vihdoin näkyisi muuta kuin terävä kuono ja kolme pitkää partakarvaa mustan huppukauluksen alta, ja että Madonna Gemmakin sen nähdessään huudahtaisi: "Oi Venus, suojelijani! Mihin tilaan ovatkaan kirjat saattaneet kauniin pyhän Yrjänäni! Hän ei kelpaa enää muuhun kuin pitelemään peitsen asemesta kädessään ruokokynää." He nimittivät häntä neitien hämähäkkien katselijaksi ja rouva Filosofian laahuksenkantimeksi. Eivätkä he edes rajoittuneet näihin kevyihin ivailuihin. He vihjailivat, että messer Guido oli liian oppinut voidakseen säilyä kelpo kristittynä, että hän oli antautunut maagillisiin tieteisiin ja keskusteli paholaisten kanssa.
— Ihminen ei piiloudu hänen tavallaan, sanoivat he, ellei hän seurustele paholaisten ja velhojen kanssa saadakseen heiltä kultaa inhoittavien riettauksien hinnasta.
Vihdoin he vielä syyttivät häntä hänen antautumisestaan siihen Epikuroksen salaoppiin, joka oli taannoin vietellyt erään keisarin Napolissa ja paavin Roomassa ja uhkasi muuttaa kristikunnan kansat jumalasta ja kuolemattomasta sielustaan välittämättömäksi sikalaumaksi. "Onpa hän silloin pitkälle ehtinyt, kun ei opintojensa vuoksi voi enää uskoa Pyhään Kolminaisuuteen!" Tämä heidän levittämänsä huhu oli kaikkein peloittavin, ja siitä voi koitua onnettomuutta messer Guidolle.
Messer Guido Cavalcanti tiesi hyvin, että toveriseuroissa ivailtiin hänen kiintymystään ikuisiin asioihin. Siitä syystä hän pakeni eläviä ja etsi kuolleita.
Siihen aikaan oli San Giovannin kirkko roomalaisten hautojen ympäröimä. Messer Guido saapui sinne varsin usein Ave Marian aikaan ja mietiskeli siellä vielä yön hiljaisina hetkinä. Aikakirjojen tiedonantoihin luottaen hän uskoi, että kaunis San Giovanni oli ollut pakanallinen temppeli, ennenkuin oli muuttunut kristittyjen kirkoksi, ja tuo ajatus miellytti hänen mieltänsä, joka oli kiintynyt menneiden aikojen mysteereihin. Erikoisesti häntä viehättivät ne haudat, joihin ei ollut ollenkaan piirretty ristinmerkkiä, vaan joissa oli latinankieliset kirjoitukset ja koristeina ihmisten ja jumalten hahmoja. Ne olivat valkoisesta marmorista veistettyjä pitkiä altaita, ja näiden altaiden laidoissa havaittiin kuvattuina pitoja, metsästysretkiä, Adoniin kuolema, lapithein ja kentaurien taistelu, siveä Hippolytos, amatsonit. Messer Guido luki uteliaana kivikirjoituksia ja etsi tarinain merkitystä. Eräs hauta askarrutti häntä enemmän kuin kaikki muut, koska hän siinä näki kaksi amoria, joilla kummallakin oli kädessään soihtu, ja hänen teki mielensä saada selkoa noiden amorien laadusta. Eräänä yönä, kun hän ajatteli asiaa tavallista kiinteämmin, kohosi haudan yläpuolelle haamu, ja se oli hohteleva haamu; sitä olisi voinut luulla kuuksi, jonka näkee tai on näkevinään pilven peitossa. Se muotoutui vähitellen ihanaksi neidoksi ja puhui äänellä, joka soi kauniimmin kuin tuulen häälyttämän kaislikon laulu:
"— Minä, tämän haudan asujain, sanoi haamu, olen nimeltäni Julia Laeta. Minä kadotin päivän valkeuden hääjuhlani aikana, kuudentoista vuoden, kolmen kuukauden ja yhdeksän päivän ikäisenä. Kuinka lieneekään laita siitä lähtien: olenko vai enkö ole? En tiedä. Älä kysele vainajoilta, muukalainen, sillä he eivät näe mitään, ja heitä ympäröi taaja yö. Kerrotaan, että ne, jotka ovat kokeneet Venuksen julmat riemut, harhailevat sankassa myrttimetsässä. Minä, joka kuolin neitsyenä, nukun unta näkemättä. Hautani kiveen on kaiverrettu kaksi rakkauden jumalaa. Toinen ojentaa ihmisille päivän valkeuden; toinen sammuttaa iäksi heidän hellät silmänsä. Heillä on samat kasvot ja he hymyilevät kumpikin, koska syntyminen ja kuoleminen ovat kaksoisveljekset ja koska kaikki on riemua kuolemattomille jumalille. Olen puhunut."
Ääni vaikeni niinkuin lehvien hyminä tuulen tyyntyessä. Kirkas haamu häipyi kukkuloita valaisevaan sarastukseen; San Giovannin haudat muuttuivat jälleen mykiksi ja kalpeiksi aamun ilmassa. Messer Guido mietti:
— Aavistamani totuus on minulle ilmestynyt. Eikö olekin kirjoitettu siihen kirjaan, jota papit viljelevät: "Eivät vainajat tule kiittämään sinua, Herra?" Vainajilla ei ole mitään tajuntaa, ja jumalainen Epikuros oli viisas vapahtaessaan elävät tulevaisen maailman turhasta pelosta.
Joukko ohikulkevia aatelismiehiä keskeytti äkkiä hänen rauhalliset mietteensä. Messer Betto Bruneleschi oli siinä seurueineen menossa Peretolan purolle kurkia ampumaan.
— Kas! virkkoi eräs heistä, Bocca-niminen, tuossa on messer Guido, filosofi, joka ylenkatsoo meitä nuhteettomuutemme, hienoutemme ja hilpeän elämämme tähden. Hän näyttää kerrassaan tyrmistyneeltä.