— Eipä suottakaan, vastasi messer Dore, jota pidettiin pilkkakirveenä. Hänen mielitiettynsä kuu, jota hän öisin hellästi suutelee, on lähtenyt kukkuloiden taakse nukkumaan jonkun paimenen keralla. Hän on mustasukkaisuuden raatelema. Katsokaa, kuinka keltainen hän on!
He ohjasivat ratsunsa hautojen väliin ja muodostivat kehän messer
Guidon ympärille.
— Dore, ystäväiseni, virkkoi messer Bocca, rouva kuu on liian pyylevä ja puhdashipiäinen noin tummalle kosijalle. Jos tahdotte oppia tuntemaan hänen naisensa, tietäkää, että ne ovat tässä. Hän käy tapaamassa heitä heidän vuoteissaan, joissa häntä eivät uhkaa pistoksillaan niinkään kirput kuin skorpionit.
— Hyi, hyi tuota ilkeää vainajain manaajaa! virkkoi messer Giordano. Kas mihin johtaa liika tieto! Ihminen kieltää Jumalan ja harjoittaa haureutta pakanain kalmistoissa.
Messer Guido nojasi kirkon muuriin ja antoi kavaljeerien puhua. Otaksuessaan heidän tyhjentäneen heikon älynsä koko vaahdon hän virkkoi hymyillen:
— Hyvät herrat, te olette täällä kotonanne. Minä olen isäntänne, ja kohteliaisuus velvoittaa minua ottamaan vastaan solvauksenne niihin mitään vastaamatta.
Sen sanottuaan hän hyppi hautojen yli ja vetäytyi pois rauhallisesti. Nuoret herrat silmäilivät toisiaan hämmästyneinä. Sitten he remahtivat nauramaan ja kannustivat ratsujaan. Hevosten laukatessa Peretolan tietä messer Bocca sanoi messer Bettolle:
— Tuo Guido on varmaan menettänyt järkensä. Sanoi meille, että olimme hautausmaalla kotonamme. Täytyyhän ihmisen olla järjiltään voidakseen sellaista puhua.
— Totta kyllä, vastasi messer Betto, etten käsitä, mitä hän tahtoi meille sanoa niin puhuessaan. Mutta hänen tapansa on lausua ajatuksiaan hämärin kääntein ja syvämietteisin vertauksin. Hän heitti meille luun, joka olisi halkaistava, jotta löytäisi sen ytimen.
— Tuhat tulimmaista! huudahti messer Giordano. Minä annan luun ja pakanan, joka sen heitti, koiralleni.