He saapuivat Peretolan purolle, missä nähdään päivänkoitteessa kurkien kohoavan päivittäin ilmoille. Runsasta saalista suovan metsästyksen aikana messer Betto Bruneleschi muisteli lakkaamatta Guidon sanoja. Ja niitä ajatellen hän vihdoin keksi niiden tarkoituksen. Hän kutsui huutaen luokseen messer Boccaa:
— Messer Bocca, tulkaa tänne! Nyt arvaan mitä messer Guido tahtoi meidän ymmärtävän. Hän sanoi, että olimme hautausmaalla kotonamme, koska tietämättömät ovat kuin kuolleita, joilla Epikuroksen opin mukaan ei ole tajuntaa.
Messer Bocca vastasi, hartioitaan kohauttaen, osaavansa lennättää paremmin kuin kukaan muu Flanderin haukkaa, olla puukkosilla vihollistensa kanssa ja kellistää tyttöjä ja sanoi näiden tietojen riittävän hänen asemassaan.
Messer Guido Cavalcanti jatkoi vielä muutamia vuosia rakkauden tieteen tutkimista. Hän sisällytti ajatuksensa canzoneihin, joiden selittäminen ei ole kenen hyvänsä asia, ja teki niistä kirjan, jota kannettiin, laakereihin kiedottuna, riemusaatossa. Mutta koska kaikkein puhtaimpiinkin sieluihin sekoittuu maisia intohimoja, koska elämä kiidättää meitä kaikkia mutkikkaassa ja levottomassa juoksussaan, kävi niin, että messer Guido nuoruusiän päättyessä hurmaantui lihan ihanuuteen ja tämän maailman kunniaan. Hän nai kunnianhimoisissa tarkoituksissa herra Farinata degli Ubertin tyttären, jonka isä oli aikoinaan punannut Arbian firenzeläisten verellä. Hän heittäytyi kansalaisten välisiin kiistoihin ylpeän sielunsa koko kiihkolla. Ja hän otti naisikseen rouva Mandettan ja rouva Giovannan, joista toinen edusti albigenssejä, toinen ghibellinejä. Niinä aikoina oli messer Dante taiteiden ja vapauden priorina. Kaupunki oli jakautunut kahteen toisilleen vihamieliseen leiriin, Valkoisiin ja Mustiin. Eräänä päivänä, kun huomatuimmat kansalaiset olivat kokoontuneet Frescobaldi-torille, valkoiset toiselle, mustat toiselle puolelle, ottaakseen osaa erään ylhäisen naisen hautajaisiin, tohtorit ja ritarit istuivat tavan mukaan korkeilla raheilla ja heidän edessään istuivat nuoret miehet maassa kaislamatoilla. Eräs nuorukainen nousi seisomaan järjestääkseen viittaansa, ja vastakkaisella puolella olevat luulivat hänen heitä uhkaavan. He nousivat vuorostaan ja tarttuivat miekkoihinsa. Kaikki vetivät aseensa, ja vainajan omaisten oli vaikea saada taistelevia erotetuiksi.
Siitä lähtien Firenze ei ollut enää käsityöläistensä hilpeä kaupunki, vaan metsä täynnä susia, jotka raatelivat toisiaan. Messer Guido otti osaa näihin julmuuksiin. Hän muuttui synkäksi, levottomaksi ja tylyksi. Hän vaihtoi joka päivä miekaniskuja mustien kanssa Firenzen kaduilla, missä oli muinoin mietiskellyt sielun olemusta. Saatuaan useat kerrat kokea lihassaan salamurhaajan tikarin hän joutui puolueineen maanpakoon, ja hänen olopaikakseen määrättiin Sarzanan rutonsaastuttama kaupunki. Hän riutui siellä kuusi kuukautta kuumeessa ja vihassa. Kun valkoiset sitten kutsuttiin takaisin, hän palasi kaupunkiin kuoleman kielissä.
Vuonna 1300, kolmantena päivänä autuaan Neitsyt Marian taivaaseenastumisen jälkeen, hän oli kyllin voimissaan hinautuakseen kauniin San Giovanninsa luo. Uupumuksen ja tuskien lannistamatta hän laskeutui pitkäkseen Julia Laetan haudalle, saman Julia Laetan, joka oli aikoinaan hänelle ilmaissut maallikoilta kätketyt mysteerit. Oli se hetki, jolloin kellot helähtelevät ilmassa, joka värisee auringon hyvästijättöä. Messer Betto Bruneleschi, joka maatilaltaan palatessaan kulki paikan ohi, näki hautojen keskellä kaksi jahtihaukansilmää lopen laihtuneissa kasvoissa kiilumassa, tunsi nuoruusaikansa ystävän ja tunsi hämmästystä ja sääliä.
Hän astui lähemmäksi, syleili häntä samoinkuin menneinä päivinä ja virkkoi huoaten:
— Guido, rakas Guido, mikä tuli onkaan sinut näin riuduttanut? Sinä poltit elämäsi ensin tieteessä ja sitten julkisissa asioissa. Hillitse hiukan sielusi kiihkeyttä, minä pyydän sinua; säästäkäämme itseämme ja pitäkäämme yllä kestävää tulta, kuten sanoo seppä Riccardo.
Mutta Guido Cavalcanti laski kätensä huulilleen.
— Hiljaa! sanoi hän. Hiljaa, älkää puhuko mitään, Betto ystäväni. Minä odotan sydämeni valtiatarta; hän tulee lohduttamaan minua kaikissa niissä rakkauden pettymyksissä, jotka ovat tässä maailmassa minua kohdanneet tai joita olen itse aiheuttanut. Ajatteleminen on yhtä turhaa kuin toimiminen. Sen tiedän. Onnettomuutena ei ole niinkään eläminen, sillä näenhän, että voit hyvin, Betto ystäväni, ja että monet muut voivat yhtä hyvin. Onnettomuus ei ole siinä, että elää, vaan siinä, että tietää elävänsä. Onnettomuutena on tietäminen ja tahtominen. Onneksi on olemassa lääke, joka asian parantaa. Älkäämme puhuko enempää; minä odotan sitä ylhäistä naista, jolle en ole tehnyt milloinkaan vääryyttä, koska en ole milloinkaan epäillyt hänen lempeyttään ja uskollisuuttaan, ja mietteeni ovat minulle osoittaneet, kuinka tyyni ja turvallinen on lepo hänen povellaan. On kerrottu paljonkin tarinoita hänen vuoteestaan ja asumuksistaan. Mutta minä en ole ollenkaan uskonut tietämättömien valheita. Niinpä hän saapuukin luokseni kuin ystävätär ystävänsä luo, kukkaseppele otsallaan ja hymyilevin huulin.