Yön tultua Spinello laskeutui vuoteeseen vaimonsa viereen ja nukahti. Unessa hän näki enkelin, joka oli yhtä kaunis kuin pyhä Mikael, mutta musta. Enkeli sanoi hänelle:
— Spinello, minä olen Lucifer. Missä olitkaan minut nähnyt, kun maalasit minut niinkuin maalasit, hävettävän rumaksi?
Vanha maalaaja vastasi hänelle vapisten, ettei ollut milloinkaan nähnyt häntä omin silmin, koska ei ollut käynyt elävänä helvetissä, niinkuin Dante Alighieri, mutta että oli tahtonut hänet siten kuvatessaan ilmaista havainnollisin piirtein synnin rumuutta.
Lucifer kohautti hartioitaan, ja tuntuipa kuin olisi San Geminianon kukkula yhtäkkiä kohonnut.
— Spinello, virkkoi hän, tahdotko minun huvikseni hieman haastella kanssani? Minä olen varsin hyvä loogikko; Hän, jota rukoilet, tietää sen.
Kun vastausta ei kuulunut, Lucifer jatkoi näin:
— Spinello, sinä olet lukenut ne kirjat, joista minut tunnetaan. Sinä tiedät seikkailuni ja kuinka poistuin taivaasta tullakseni maailman ruhtinaaksi. Loistava yritys, joka olisi ainoa laatuansa, elleivät jättiläiset olisi samoin käyneet Jupiter-jumalan kimppuun, kuten olet havainnut eräästä vanhasta haudasta, jonka marmoriin tuo taistelu on veistetty.
— Totta kyllä, vastasi Spinello, että olen nähnyt sen altaanmuotoisen hauta-arkun Firenzen Santa Reparatassa. Se on kaunista roomalaista työtä.
— Mutta jättiläiset, virkkoi Lucifer hymyillen, eivät suinkaan esiinny siinä sammakkoina tai kameleontteina.
— Eivätpä he myöskään olleet hyökänneet totisen Jumalan kimppuun, huomautti maalaaja, vaan ahdistivat pakanoiden epäjumalaa. Tämä on tärkeätä. Varma tosiasia on, Lucifer, että te olette kohottanut kapinan lipun maan ja taivaan todellista hallitsijaa vastaan.