Tafi oli hyvätapainen ja hurskas mies. Hän ei kuulunut niihin maalaajiin, jotka kuvaavat kirkonseinään maailmaa luovaa Jumalaa tai Jeesusta autuaan äitinsä sylissä ja lähtevät työstänsä suoraa päätä irstauden tyyssijoihin, missä pelaavat noppaa, soittavat trumpeettia, juovat viiniä ja hyväilevät tyttöjä. Tafi oli aina tyytynyt kelpo eukkoonsa, vaikka kaikkien olioiden Luoja ei ollutkaan muovannut häntä sellaiseksi, että ihmisillä olisi voinut olla hänestä suurta nautintoa. Hän näet oli erittäin kuiva ja äkeä henkilö. Ja kun Jumala sitten oli kutsunut hänet pois tästä maailmasta korjaten hänet helmaansa, armonsa jälkeen, Andrea Tafi ei ottanut uutta vaimoa, ei aviokseen eikä muuten. Hän noudatti pidättyväisyyttä, joka soveltui hänen korkeaan ikäänsä, säästi häneltä kulunkeja ja huolia ja miellytti Herraa, joka korvaa toisessa elämässä ne kieltäymykset, joihin ihminen tässä elämässä alistuu. Andrea Tafi oli siveä, kohtuullinen ja nuhteeton.
Hän luki täsmällisesti rukouksensa eikä vuoteessa maatessaan milloinkaan vaipunut uneen sitä ennen avuksihuutamatta pyhää Neitsyttä näin sanoen:
— Pyhä Neitsyt, Jumalan äiti, joka olet ansioittesi tähden nostettu taivaaseen elävänä, ojenna minulle kätesi armossasi, jotta kohoan pyhään paratiisiin, missä istut kultaisella istuimella.
Tuota rukoustaan Tafi ei suinkaan marmattanut jäljellejääneiden hampaittensa lomitse. Hän lausui sen korkealla äänellä ja voimallisesti, koska oli sitä mieltä, että ääni, kuten sanotaan, on laulussa pääasia ja että täytyy huutaa, jos haluaa tulla kuulluksi. Ja varmaa onkin, että mestari Andrea Tafin rukouksen kuulivat joka ilta kreikkalainen Apollonius ja molemmat firenzeläiset nuorukaiset, jotka nukkuivat viereisessä huoneessa. Apollonius sattui olemaan luonnostaan kujeellinen ja siinä suhteessa aivan Brunon ja Buffalmaccon kaltainen. Kaikkia kutkutti kovin halu päästä tekemään jotakin kepposta mestarille, joka kyllä oli oikeamielinen ja jumalaapelkääväinen mies, mutta saita ja tyly. Niinpä tapahtui, että kolme kumppanusta eräänä iltana, kuultuaan ukon lausuvan pyhälle Neitsyelle tavanomaista rukoustansa, alkoivat nauraa peitteittensä alla ja tehdä pahaa pilaa. Kuullessaan mestarin kuorsaavan he kyselivät toisiltaan hiljaisella äänellä, minkä ilveen voisivat hänelle tehdä. Tietäen ukon kovin pelkäävän paholaista Apollonius ehdotti, että oli pukeuduttava punaiseen viittaan, sijoitettava sarvet päähän ja naamio kasvoille ja mentävä vetämään ukko ulos vuoteesta. Mutta kelpo Buffalmacco puhui heille näin:
— Kunhan hankimme huomenna hyvän köyden ja väkipyörän, niin lupaan toimittaa teille ensi yönä mieluisan huvin.
Apollonius ja Bruno halusivat kovin tietää, mihin köyttä ja väkipyörää käytettäisiin, mutta Buffalmacco ei suostunut siitä mitään sanomaan. He lupasivat kumminkin varmasti hankkia, mitä hän pyysi. He näet tiesivät, että Buffalmacco oli mitä iloisin mies ja kerkeä keksimään hupaisia kolttosia, minkä vuoksi hänelle olikin annettu nimi Buffalmocco. Hän teki tosiaankin hyviä kepposia, joista on myöhemmin tehty tarinoita.
Ystävyksillä ei ollut enää mitään aihetta pysytellä valveilla, ja niin he nukahtivat. Ikkunaluukusta katseleva kuu käänsi sarviensa terävät kärjet kohti Tafi-ukkoa. Heidän nukkumisensa jatkui vain päivänsarastukseen saakka, jolloin mestari takoi tuimasti nyrkillään väliseinää ja huusi, tapansa mukaan yskien ja rykien:
— Jalkeille, mestari Apollonius! Jalkeille, molemmat oppilaat! Päivä jo koittaa. Phoibos on puhaltanut sammuksiin taivaan kynttilät! Joutukaa! Aika on lyhyt ja työ on pitkä.
Ukko jo uhkasi tulevansa herättämään Brunoa ja Buffalmaccoa kumoamalla sangon kylmää vettä heidän niskaansa. Hän lausui ivaillen:
— Onpa makuusijanne teille rakas. Mikä kaunotar teillä onkaan vieressänne, kun nousemisesta on sellainen vaiva?