— Jätetään tuo mies. Hän näkyy olevan ihan tylsä.
Silloin veli Giovanni iloitsi, ja hänen sydämeensä tulvahti onnen, hekuma. Hän näet teki kaikki, mitä teki, nöyryydestä ja rakkaudesta Jumalaan. Hänen ilonsa oli häväistyksessä niinkuin saiturin kulta seetripuisessa kirstussa, kolmen lukon takana.
Yön tultua hän koputti luostarin portille. Päästyään sisään hän esiintyi alastomana, verta vuotavana ja loan tahrimana. Hän hymyili ja sanoi:
— Hyväntahtoinen varas on vienyt kaapuni, ja lapset pitivät minua kelvollisena leikkimään kerallansa.
Mutta veljet närkästyivät siitä, että hän oli uskaltanut kulkea kaupungin läpi asussa, joka ei suinkaan ollut kunnioitusta herättävä.
— Hän ei ollenkaan arastele, sanoivat he, saattaa naurun ja häpeän alaiseksi Pyhän Fransiskuksen veljeskuntaa. Hän ansaitsee erittäin ankaran rangaistuksen.
Saatuaan kuulla, että pyhää veljeskuntaa rasitti suuri häpeänhälinä, päällikkö keräsi kaikki kapitulin veljet ja sijoitti veli Giovannin polvistuneena heidän keskellensä. Kasvot kiukkua hehkuen hän nuhteli veli Giovannia tylyllä äänellä. Sitten hän kysyi kokoontuneilta, mikä rangaistus oli sovelias syylliselle määrättäväksi.
Toiset ehdottivat, että hänet heitettäisiin vankeuteen tai ripustettaisiin häkissä kirkon kellotapuliin. Toiset olivat sitä mieltä, että hänet tuli panna kahleisiin, koska hän oli mielipuoli.
Veli Giovanni virkkoi heille, riemua täynnä:
— Olette aivan oikeassa, veljeni: minä ansaitsen nämä rangaistukset, ja vielä ankarampiakin. Minä en osaa muuta tehdä kuin turhaan kadottaa kaikki Jumalan ja Veljeskuntani hyvyydet.