Hän lausui samat sanat vielä kolmannen kerran.
Silloin kivenlouhija silmäili häntä tuimasti ja sanoi hänelle:
— Minä en saa rauhaa ennenkuin kuoltuani. Mene tiehesi, sinä kirottu varis, jonka toivotukset ilmoittavat minulle petollista hyvää! Mene vaakkumaan niille, jotka ovat minua yksinkertaisemmat! Minä tiedän, että kivenlouhijan elämä on pelkkää onnettomuutta ja ettei hänen kurjuuteensa löydy mitään lievikettä. Minä louhin kiviä aamusta iltaan ja saan työstäni palkaksi mustan leipäkannikan. Ja kun käsivarteni kerran ovat vuoren kiviä heikommat ja ruumiini on loppuun kulunut, kuolen nälkään.
— Veljeni, virkkoi pyhä mies Giovanni, ei ole ollenkaan oikein, että louhitte paljon kiviä ja saatte vain vähän leipää korvaukseksi.
Kivenlouhija nousi:
— Mitä näet tuolla kukkulalla, munkki?
— Minä näen kaupungin muurit, veljeni.
— Entä niitä ylempänä?
— Näen muurien yli kohoavia rakennusten kattoja.
— Ja vielä ylempänä?