— Sinä puhuit hyvin, Leone Rancati. Sentähden on tuomitun luo lähetettävä Katariina, vanuttajan tytär.
Tähän mielipiteeseen liittyi koko signoria päättäen kutsua Katariinan käymään Niccola Tuldon luona vankilassa.
Katariina, vanuttaja Giacomon tytär, levitti siihen aikaan hyveittensä tuoksua koko Sienan kaupunkiin. Hän asui pienessä komerossa isänsä talossa ja käytti katuvaisten sisarten vaatetusta. Valkoisen villahameen alla hänellä oli vyöllään rautaketju, ja hän ruoski itseään joka päivä tunnin ajan. Sitten hän näytti käsivarsiaan, jotka olivat täynnä haavoja, ja sanoi: "Tässä ovat minun ruusuni!" Hän hoiti kammiossaan liljoja ja orvokkeja, joista solmi seppeleitä Neitsyen ja pyhimysten alttareille laulaen kansankielisiä hymnejä Jeesuksen ja Marian ylistykseksi. Niinä murheellisina vuosina, joina Sienan kaupunki oli tuskan tyyssija ja ilon asumus, Katariina kävi vangittujen luona ja sanoi portoille: "Sisareni, kovin mielelläni kätkisin teidät Vapahtajan rakkauden haavoihin!" Niin puhdas ja sellaisen lähimmäisenrakkauden elähdyttämä neitsyt ei olisi voinut kasvaa ja kukoistaa muualla kuin Sienassa, joka tahroistaan ja rikoksistaan huolimatta säilyi Pyhän Neitsyen kaupunkina.
Hallitusmiehiltä tiedon saatuaan Katariina lähti vankilaan sen päivän aamuna, jona Niccola Tuldon piti kuolla. Hänen saapuessaan vanki makasi kopin kivipermannolla huutaen herjauksia korkealla äänellä. Katariina kohotti valkoista huntua, jonka autuas Dominikus itse, paratiisista alas laskeutuen, oli asettanut hänen otsalleen, ja paljasti vangin nähtäviin taivaallisen kauniit kasvot. Vangin niitä ihmetellen katsellessa hän kumartui hänen puoleensa ja pyyhki pois vaahdon hänen suupielistään.
Ser Niccolà Tuldo käänsi häntä kohti vielä hurjailmeiset silmänsä ja sanoi:
— Mene tiehesi! Minä vihaan sinua, koska olet Sienasta, joka minut murhaa. Oi Siena, sinä naarassusi, joka isket ilkeät torahampaasi jalon Perugian miehen kurkkuun! Voi sinua, naarassutta, voi sinua saastaista ja raatelevaista narttua!
Katariina vastasi hänelle:
— Veljeni, mitä onkaan jokin kaupunki, ja mitä ovatkaan kaikki maailman kaupungit Jumalan ja enkelten kaupungin rinnalla? Minä olen Katariina ja tulen kutsumaan sinua iäisiin häihimme.
Äänen lempeys ja kasvojen kirkkaus vuodatti samassa rauhan ja valon
Niccola Tuldon sieluun.
Hän muisti viattomuutensa päiviä ja itki kuin lapsi. Apenniinien yläpuolelle kohonnut aurinko valaisi vankikomeroa ensimmäisillä säteillään. Katariina sanoi: