Kuningatar ei enää itkenyt, vaan oli mietteisiinsä vaipuneena.
Balthasar kehoitti häntä kauan ja kiihkeästi ilmaisemaan kaipauksensa.
Vihdoin hän vastasi:
— Minä tahtoisin pelätä.
Kun Balthasar ei näyttänyt käsittävän, hän selitti jo pitkät ajat ikävöineensä johonkin tuntemattomaan vaaraan, kumminkaan pääsemättä, koska sabalaiset ihmiset ja jumalat häntä vartioivat.
— Tahtoisin sittenkin, lisäsi hän huoaten, tuntea yön aikana kauhun suloisen kylmyyden hiipivän ruumiiseeni. Tahtoisin tuntea hiusteni nousevan pystyyn. Ah, kuinka ihanaa olisikaan, jos saisi pelätä!
Hän kiersi käsivartensa mustan kuninkaan kaulaan ja lausui rukoilevan lapsen äänellä:
— Yö on tullut. Lähtekäämme yhdessä kaupungille valhepukuisina.
Haluatteko?
Balthasar halusi. Kuningatar kiiruhti heti ikkunan luo ja katseli ristikon lomitse alas torille.
— Tuolla makaa kerjäläinen palatsin muuriin nojaten, sanoi hän. Antakaa hänelle vaatteenne ja pyytäkää niiden sijaan hänen kamelinkarvainen turbaaninsa ja se karkea liina, joka on hänen lanteittensa verhona. Kiiruhtakaa, minä menen varustautumaan matkaan.
Hän riensi pois salista paukuttaen kätösiään ilonsa ilmaukseksi.