Balthasar riisui kullankirjaellun palttinatunikkansa ja puki ylleen kerjäläisen mekon. Hän oli tosiaankin orjan näköinen. Kuningatar tuli kohta takaisin puettuna peltotöissä käyvien naisten karkeatekoiseen hameeseen.
— Lähdetään! sanoi hän.
Sitten hän kuljetti Balthasaria kapeita käytäviä pitkin pienelle portille, josta päästiin ulos vainiolle.
II.
Yö oli pimeä. Balkis näytti pimeässä aivan pieneltä.
Hän vei Balthasarin erääseen kapakkaan, joka oli kaupungin murtovarkaiden, kantajien ja ilotyttöjen tyyssijana. He istuutuivat erään pöydän ääreen ja näkivät inhan lampun valossa, sakeassa ilmassa, löyhkääviä raakalaisia, jotka iskivät toisiaan nyrkeillä ja puukoilla jonkin naikkosen tai hiivajuoman vuoksi toisten kuorsatessa pöydän alla, kädet nyrkkiin puserrettuina. Kapakoitsija, säkkimatolla maaten, seurasi syrjäkarein tarkasti päihtyneiden tappelua.
Nähtyään katon vuoliaisista riippuvan suolakaloja sanoi Balkis kumppanilleen:
— Kovin mielelläni söisin tuollaista kalaa ja survottua sipulia.
Balthasar tilasi sitä hänelle. Hänen syötyään Balthasar huomasi, ettei ollut ottanut mukaansa rahaa. Hän ei tuosta paljoa huolinut, vaan päätti poistua kuningattaren kanssa kemuja maksamatta. Mutta kapakoitsija sulki heiltä tien ja haukkui heitä kurjaksi orjaksi ja ilkeäksi aasintammaksi. Balthasar iski hänet nyrkillään maahan. Useat juopuneet syöksyivät silloin molempien tuntemattomien kimppuun puukot kohotettuina. Mutta musta mies tempasi aseekseen valtavan petkelen, jossa survottiin Egyptin sipuleja, iski kuoliaaksi kaksi ahdistajaa ja pakotti toiset peräytymään. Hän tunsi koko ajan kupeeseensa painautuneen Balkiin ruumiinlämmön, ja siitä syystä oli mahdoton häntä voittaa. Kapakoitsijan ystävät eivät uskaltaneet enää häntä lähestyä, mutta heittivät häntä kohti kapakan perältä öljyruukkuja, tinavateja, palavia lamppuja ja kaiken lisäksi valtavan pronssikattilan, jossa oli kypsymässä kokonainen lampaanruho. Kattila iski kamalasti kolahtaen Balthasarin päähän halkaisten hänen kallonsa. Hän seisoi hetkisen hämmästyneenä, mutta keräsi sitten voimansa ja lähetti kattilan takaisin sellaista vauhtia, että se vaikutti kymmenkertaisella painolla. Metallin rämyyn sekaantui sanoinkuvaamatonta parkua ja kuolevien korahduksia. Käyttäen hyväkseen jäljellejääneiden kauhua ja peläten Balkiin vioittuvan Balthasar nosti hänet syliinsä ja pakeni pitkin synkkiä ja autioita katuja. Yön hiljaisuus kietoi maan vaippaansa, ja pakenevat kuulivat takanaan hiljenevän heitä umpimähkään takaa-ajavien juopuneiden ja heidän naikkostensa kirkunan. Kohta kuului vain se pehmeä ääni, jonka synnyttivät veripisarat pudotessaan yksitellen Balthasarin otsalta Balkiin povelle.
— Minä rakastan sinua, kuiskasi kuningatar.