Pilvien takaa esiin soutava kuu osoitti Balthasarille Balkiin puoliumpeutuneissa silmissä kiiltelevän kosteuden. He painuivat kuivuneen vuoripuron uomaan. Yht'äkkiä Balthasarin jalka luiskahti sammalessa. He kuupertuivat yhdessä maahan. Heistä tuntui kuin olisivat humahtaneet loputtomasti ihanaan olemattomuuteen, ja elävien maailma häipyi epämääräiseen äärettömyyteen. He nauttivat ajan, luvun ja avaruuden hekumallista unohdusta vielä aamun sarastaessa, kun gasellit tulivat juomaan kivien koloista.
Samassa kulki siitä ohi rosvoja, jotka havaitsivat sammalmättäällä lepäävät rakastavaiset.
— Köyhiä ovat, sanoivat toisilleen rosvot, mutta heistä voi sittenkin saada hyvän hinnan, koska ovat nuoret ja kauniit.
He tulivat luo, sitoivat heidän ranteensa, kiinnittivät heidät aasin häntään ja jatkoivat matkaansa.
Musta mies uhkasi sidottunakin rosvoja kuolemalla. Mutta aamun raikkaassa ilmassa värisevä Balkis näytti hymyilevän jollekin näkymättömälle asialle.
He vaelsivat kaamean yksinäisissä seuduissa, kunnes päivän helle alkoi käydä rasittavaksi. Aurinko oli jo korkealla, kun rosvot irroittivat vankiensa siteet, käskivät heidän istuutua lähelleen kallion varjoisalle kupeelle ja heittivät heille vähän homehtunutta leipää, jota Balthasar ei huolinut ottaa käteensäkään, mutta jota Balkis ahnaasti söi.
Balkis nauroi. Rosvopäällikkö kysyi häneltä, minkätähden hän nauroi.
— Minua naurattaa, vastasi hän, kun ajattelen, että annan hirttää teidät kaikki.
— Tosiaankin! huudahti rosvopäällikkö. Onpa outoa kuulla niin puhuvan sinunlaisesi liemimaljojen viruttelijan, hempuseni! Arvatenkin hirtätät meidät mustan rakastajasi avulla?
Kuullessaan nuo solvaavat sanat Balthasar joutui vihan vimmoihin, syöksyi rosvon kimppuun ja kuristi kurkusta niin että hän oli tukehtua.