Hän poistui raskain askelin lähtien miniänsä kanssa hakemaan puita vajasta. Oli se vuorokauden hetki, jona auringon leppymätön helle uuvuttaa ihmiset ja eläimet saaden vaikenemaan linnunlaulunkin liikkumattomassa lehvistössä. Vanhus laskeutui pitkäkseen kaislamatolle, peitti kasvonsa ja vaipui uneen.
Hänen siinä maatessaan tuli hänen luokseen vähäinen määrä unia, jotka eivät olleet hänen jokapäiväisiä uniaan kauniimpia tai harvinaisempia. Nämä unet näyttivät hänelle ihmisten ja eläinten kuvia. Hän näki niissä ihmisiä, joita oli tuntenut heidän eläessään kukkean maan päällä ja jotka kuoltuaan nukkuivat hautakammioissaan, ja uskoi vainajien sielujen leijailevan ilmassa, mutta voimattomina ja tyhjien varjojen kaltaisina. Unennäöt olivat hänelle opettaneet, että on olemassa eläinten ja kasvienkin varjoja, jotka ilmaantuvat ihmisen nukkuessa. Hän uskoi varmaan, että Hadeessa harhailevat vainajat muodostavat itse kuvansa, koska sitä ei voinut niille luoda kukaan muu, ellei joku niistä jumalista, jotka huvikseen pettivät ihmisten heikkoa ymmärrystä. Mutta hän ei ollut tietäjä eikä siis kyennyt erottamaan toisistaan valheellisia ja oikeita unia; hän ei huolinut etsiä ennusmerkkejä yön sekasortoisista kuvista, vaan katseli välinpitämättömänä niiden vaellusta suljettujen silmäluomien alla.
Herätessään hän näki edessään kunnioittavassa asennossa joukon Kymen lapsia, joille hän opetti runoutta ja soitantoa, niinkuin hänen isänsä oli niitä hänelle itselleen opettanut. Lasten joukossa olivat hänen miniänsä molemmat pojat. Useat lapsista olivat sokeita, sillä runolaulajan ammattiin määrättiin ennen kaikkea niitä, jotka näön puutteessa eivät kelvanneet peltotöihin tai seuraamaan sankareita sotaretkillä.
Heillä oli käsissään uhrilahjoja, joilla he korvasivat laulajan antamaa opetusta, hedelmiä, juustoja, mesikakkuja ja lampaanvilloja, ja he odottivat mestaria hyväksymään lahjojaan ja asettamaan niitä kotialttarille.
Vanhus nousi, otti seinältä lyyransa ja lausui leppoisasti:
— Lapseni, on oikein, että rikkaat tarjoavat suuren lahjan ja köyhät vähäisemmän. Zeus, isämme, on jakanut hyvyydet ihmisille epätasaisesti. Mutta hän rankaisee lasta, joka anastaa jumalalliselle laulajalle kuuluvan veron.
Valpas Melantho tuli viemään uhrilahjoja alttarille. Vanhus viritti soittimensa ja alkoi opettaa laulua lapsille, jotka istuivat hänen ympärillään permannolla, jalat ristissä.
— Kuulkaa, kun laulan Patroklon ja Sarpedonin taistelusta, lausui hän.
Tämä laulu on kaunis.
Hän lauloi. Hänen äänensä kaikui voimakkaana sovittaen saman poljennon ja tahdin jokaiseen säkeeseen, ja äänen vaipumisen varalta hän tuki sitä säännöllisin väliajoin helähdyttämällä kolmikielistä lyyraansa. Välttämättömän levähdystuokion tullen hän huudahti kimakasti parahduttaen samalla soittimen kielistä pahan sävelen.
Laulettuaan säkeitä niin monta kuin hänen käsissään oli sormia ja vielä saman verran hän antoi lasten ne toistaa. Pojat huusivat ne yhteen ääneen ylen kimakasti ja koskettivat, mestarin esimerkkiä noudattaen, pieniä omatekoisia puusoittimiansa, joista ei lähtenyt minkäänlaista säveltä.