Vanhus toisti samoja säkeitä väsymättä, kunnes pienet laulajat osasivat ne täsmällisesti. Hän kiitti tarkkaavaisia, mutta niitä, joilta puuttui muistia tai ymmärrystä, hän lyödä kopahdutti lyyrallaan, ja sellaisen rangaistuksen saaneet menivät huoneen kannatinpylvään kupeelle itkemään. Hän osoitti, kuinka oli laulettava, mutta ei liittänyt esitykseensä minkäänlaisia neuvoja, koska uskoi runollisten seikkojen vakaantuneen muotoihinsa jo ikivanhoina aikoina ja olevan inhimillisen arvostelukyvyn saavuttamattomissa. Hän ei neuvonut oppilailleen muuta kuin säädyllisyyttä.
Hän sanoi:
— Kunnioittakaa kuninkaita ja sankareita; he ovat muita ihmisiä ylhäisemmät. Mainitkaa sankareita omilla ja heidän isäinsä nimillä, jotteivät nimet katoa. Istuessanne kokouksissa vetäkää mekkonne alas reisillenne, ja ilmaiskoon käytöksenne suloa ja häveliäisyyttä.
Hän sanoi vielä:
— Älkää sylkekö virtoihin, sillä virrat ovat pyhät. Älkää muuttako muistin huonouden tai oikkunne vuoksi lauluja, joita teille opetan, ja kun joku kuningas sanoo teille: »Nuo laulut ovat kauniita. Keneltä olet ne oppinut?» vastatkaa: »Olen ne oppinut Kymen Vanhukselta, ja hän oli ne oppinut taatoltaan, jolle ne varmaan oli ilmoittanut joku jumala».
Häränreidestä oli jäljellä muutamia oivallisia paloja. Syötyään erään palan lieden edessä ja rikottuaan pronssikirveellä luun saadakseen käsiinsä ytimen, jonka nauttimiseen yksin hän oli kyllin arvokas, hän jakoi jäljellä olevat lihat naisille ja lapsille kahta päivää varten.
Samassa hän oivalsi, että hyvä ravinto olisi pian lopussa, ja mietti näin: »Zeus rakastaa rikkaita, köyhiä hän ei rakasta. Minä olen varmaan tietämättäni loukannut jotakin niistä jumalista, jotka elävät metsiin ja vuoriin piiloutuneina, tai pikemmin jonkin kuolemattoman lasta, ja tahattoman rikokseni sovittamiseksi minun täytyy nyt viettää varatonta vanhuutta. Toisinaan joutua tahtomattaan ansaitsemaan teoillaan rangaistuksen, koska Jumalat eivät ole tarkoin ihmisille ilmaisseet, mitä saa tehdä, mitä ei. Heidän tahtonsa on hämärä.» Hän liikutteli kauan mielessään näitä mietteitä, pelkäsi julman nälän palaavan, jos jäisi toimetonna viettämään yötä asunnossaan, ja päätti nyt lähteä kohti niitä tienoita, missä Hermos virtaa kallioiden välissä ja missä nähdään Orneia, Smyrna ja kaunis Hissiä vuorella, joka ulkonee mereen kuin foiniikkialaisen aluksen keula. Ensimmäisten tähtien värähdellessä kalpealla taivaalla hän vyötti soittimen vyölleen ja lähti merenrantaa pitkin kohti suurten ja äveriäiden asuntoja, joissa pitkien pitojen aikana miehet mielellään kuuntelivat sankarien ylistystä ja jumalten sukuluetteloita.
Kuljettuaan tapansa mukaan koko yön hän näki aamun ruusuisessa kajasteessa korkean rantavuoren laella sijaitsevan kaupungin ja tunsi rikkaan Hissian, kyyhkyjen rakkaan tyyssijan, joka katselee kallioisesta korkeudestaan säteilevässä meressä vedenneitoina uiskentelevia valkeita saaria. Hän istuutui lähelle kaupunkia, lähteen partaalle, lepäämään ja tyydyttämään nälkäänsä sipuleilla, joita hänellä oli mukanaan mekkonsa taipeessa.
Hän oli tuskin ehtinyt päättää eineensä, kun lähteelle saapui nuori tyttö, vasu päälaella, pesemään vaatteita. Aluksi tyttö silmäili häntä epäillen, mutta havaittuaan, että vieraalla oli puinen lyyra rikkinäisen mekon vyötäisillä ja että hän oli väsynyt vanhus, hän lähestyi pelkäämättä, tunsi äkillistä sääliä ja syvää kunnioitusta, ammensi yhteenliittämiensä kämmenpohjain kouruun vähän vettä ja virkisti sillä laulajan huulia.
Vanhus nimitti häntä kuninkaan tyttäreksi, ennusti hänelle pitkää ikää ja sanoi: