— Tiehesi, juoppo!
Ja eukko näytti viininvarsikepillä varustetulta senturiolta; niin mahtavana ilmeni Rooman Kansan majesteetti Valtakunnassa!
Komm rikkoi nyrkillään hänen leukaluunsa ja poistui rauhallisesti. Hänen takanaan täyttivät kimakat huudot ja surkeat valitukset talon ahtaan käytävän. Hän jätti vasemmalle puolelleen ardealaisen Dianan temppelin ja kulki forumin yli kahden pylväsrivin välitse. Havaittuaan marmorijalustalla seisovan Rooma-jumalattaren, jonka päätä peitti kypärä ja joka ojensi kättään vallitakseen kansoja, Komm suoritti hänen edessään, solvaavassa tarkoituksessa, kaikkein alhaisimman luonnollisen toimituksen.
Hän oli kulkenut asutun kaupungin läpi. Hänen edessään levisi tuskin hahmoteltuna, mutta jo valtavan suurena kiviympyränä amfiteatteri. Hän huokasi:
— Voi hirviöiden rotua!
Hän eteni maahan jaoitettujen ja jalkoihin tallattujen gallialaismökkien jäännösten välitse. Rakennusten olkikatot, jotka olivat aikoinaan kohonneet kuin liikkumaton sotajoukko, eivät olleet nyt edes raunio, vaan maassa viruva tunkio. Komm ajatteli:
— Siinä on jäännös monen ihmisiän työstä! Tuoksi ovat muuttuneet ne asumukset, joiden seinille atrebaattipäälliköt ripustivat aseitaan!
Aurinko oli jo noussut valaisemaan amfiteatterin porrasaskelmia, ja gallialainen kulki leppymättömän vihan valtaamana laajain kivi- ja tiilikivivarastojen keskellä. Hän täytti näiden ankarain valloituksen muistomerkkien näkemisellä siniset silmänsä ja pudisti raikkaassa aamuilmassa pitkää hallavaa tukkaansa. Luullen olevansa yksin hän mutisi kirouksia. Mutta sitten hän huomasi vähän matkan päässä varikosta, tammipuita kasvavan kummun juurella sammaleisella kivellä istuvan miehen, joka oli siinä kumarassa, pää viitan verhoamana. Hänellä ei ollut mitään sotilasmerkkejä, mutta sormessa näkyi ritarinsormus, ja atrebaatti oli siinä määrin perehtynyt roomalaiseen leiriin, että tunsi vaivatta sotatribuunin. Sotilas kirjoitti vahatauluunsa ja näytti kerrassaan vaipuneen ajatustensa maailmaan. Oltuaan kauan liikkumatta hän kohotti päätään mietteissään, piirrin huulella, katseli mitään näkemättä, laski jälleen katseensa alas ja alkoi taasen kirjoittaa. Komm näki hänen kasvonsa ja huomasi, että hän oli nuori, hienon ja lempeän näköinen.
Atrebaattein päällikön mieleen muistui vannottu vala. Hän kopeloi väkipuukkoaan viittansa alla, hiipi villin ketterästi roomalaisen taakse ja iski puukon hänen niskaansa. Puukon terä oli roomalaista tekoa. Tribuuni huokasi syvään ja lysähti kasaan. Verinoronen virtasi hänen suupielestään. Vahalevyt olivat yhä hänen tunikkansa varassa polvien välissä. Komm tarttui niihin ja silmäili ahnaasti niiden merkkejä ajatellen, että ne olivat taikamerkkejä, joiden tuntemisesta koituisi hänelle suuri mahti. Ne olivat kirjaimia, joita hän ei kyennyt lukemaan, peräisin kreikkalaisesta kirjaimistosta, jota' Italian nuoret sivistyneet käyttivät siihen aikaan mieluummin kuin latinalaista. Kirjaimet oli suurelta osalta hivutettu pois piirtimen litteällä yläpäällä. Jäljellejääneet muodostivat latinankielisiä, kreikkalaisiin runomittoihin sepitettyjä säkeitä, joiden ajatuksen voi paikoitellen ymmärtää: