Oi armas, autuuttaan ja valkeuttaan vailla nyt harhaa Varius sateisen taivaan alla Galata…
Ne kilvan visersivät kultahäkissänsä…
Oi Phoibe valkea, ojenna hellävaroin jyviä, vettäkin vangille värjyvälle. Se hautoo, äiti rukka; suo rauha säikkyjälle…
Oi, karta Valtamerta, sen usvarannoilia sa voisit, Phoibe… … jalat valkeat ja norja vartesi ne soreasti liikkui, kun soitti orjanaiset…
Ei kulta Kroisoksen, ei vaatteet purppuraiset, vaan käsivarren hempi ja poven…
Heränneestä kaupungista kuului heikkoa hälinää. Atrebaatti pakeni gallialaisten majojen jäännösten ohi, missä muutamia barbaareja vielä piili nöyrinä ja villeinä, ja hyppäsi ulos vainiolle muurissa olevasta aukosta.
V.
Kun sotilaiden miekat, liktorien raipat ja Caesarin mairittelevat sanat olivat vihdoin rauhoittaneet koko Gallian, tuli Marcus Antonius, kvestori, talvimajaan atrebaattein Nemetocennaan. Hän oli Caesarin sisaren Julian poika. Hänen tehtävänään oli maksaa joukoille palkat ja jakaa vakiintuneiden sääntöjen mukaisesti saalis, joka oli suunnattoman suuri, sillä valloittajat olivat löytäneet kultaharkkoja ja kiiltokiviä pyhistä paikoista paasien alta, onteloista tammista ja lammikkojen tyynistä vesistä ja olivat keränneet paljon kultaisia talouskaluja päällikköjen ja sukupuuttoon hävitettyjen heimojen asumuksista.
Marcus Antonius oli tuonut mukanaan suuren joukon kirjureita ja maanmittaajia, jotka kävivät jakamaan irtaimistoa ja maita ja olisivat laatineet paljon joutavia kirjelmiä, ellei Caesar olisi käskenyt heidän noudattaa yksinkertaisia ja nopeita työmenetelmiä. Nemetocennaan tuli tulvimalla aasialaisia kauppiaita, kolonisteja, työläisiä ja lakimiehiä, ja atrebaatit, jotka olivat jättäneet kaupunkinsa, palasivat sinne toinen toisensa jälkeen uteliaina, hämmästyneinä, täynnä ihmetystä. Useimmat gallialaiset olivat nyt ylpeät, kun saivat käyttää togaa ja puhua Remuksen jalojen poikien kieltä. Pitkät viiksensä ajeltuaan he olivat roomalaisten näköiset. Ne heistä, joille oli jäänyt hiukan varallisuutta, pyysivät roomalaista arkkitehtiä rakentamaan talon jossa oli sisäinen pylväskäytävä, naisten suojat ja simpukankuorilla koristettu suihkulähde. He maalauttivat Herkuleen, Merkuriuksen ja Runottaret ruokasaliensa seinäpintoihin ja aterioivat makuuasennossa.
Vaikka olikin kuulu ja kuulun isän poika, Komm oli menettänyt useimmat uskollisistaan. Hän kieltäytyi kumminkin alistumasta ja vietti harhailevaa sotilaan elämää muutamien miesten keralla, joita liitti häneen tuima tahto saada olla vapaa, roomalaisiin kohdistuva viha tai tottumus ryöstämään ja raiskaamaan. He seurasivat häntä ikisankkoihin metsiin, rämeille, vieläpä liikkuville saarillekin, joita muodostuu virtojen laajoihin suistomaihin. He olivat kaikki häneen kiintyneet, mutta puhuttelivat häntä arkailematta, niinkuin henkilö puhuttelee vertaistansa, koska tosiaankin olivat hänen vertaisiaan rohkeudessa ja kärsimysten, puutteen ja kurjuuden alinomaisessa ylenmääräisyydessä. He asuivat tiheissä metsissä tai kallioiden halkeamissa ja tiesivät tien niihin onkaloihin, joita virtojen voimallinen vesi uurtaa ahtaiden rotkojen kupeisiin. Elleivät löytäneet metsänriistaa, he söivät karhunmarjoja ja sianpuolukoita. He eivät voineet lähteä kaupunkeihin, koska roomalaiset tai pelkkä roomalaistenpelko niitä heiltä varjelivat. Kaikkein useimmissa kaupungeissa he olivat vihattuja vieraita. Komm otettiin kuitenkin vastaan hajallaan sijaitsevissa majoissa, tuulten aina pieksemillä rantahietikoilla Somme-virran suun uneliailla äyräillä. Näiden hiekkasärkkien asujaimet nauttivat ravinnokseen kaloja. Köyhinä, eri tahoilla asuvina, hedelmättömän maaperän sinisiin ohdakkeisiin uponneina he eivät olleet kokeneet roomalaista mahtia. He ottivat hänet ja hänen ystävänsä vastaan maanalaisissa asumuksissaan, jotka oli peitetty kaislalla ja meren vierittämillä kivillä. He kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, koska eivät olleet milloinkaan kuulleet kenenkään puhuvan niin hyvin. Hän sanoi heille: