— Tietäkää, kutka ovat ystäviä atrebaateille ja morineille, jotka asuvat meren rannikolla ja synkillä salomailla.
— Kuu, metsä ja meri ovat morinein ja atrebaattein ystävät. Mutta Caesarin tuomia pieniä ruskeita miehiä ei rakasta meri, ei tuuli eikä metsäkään.
Meri on minulle sanonut: — Komm, minä kätken venetiläiset venheesi rantani autioon poukamaan.
Metsä on minulle sanonut: — Minä suon turvallisen tyyssijan sinulle, kuululle päällikölle, ja uskollisille seuralaisillesi.
Kuu on minulle sanonut: — Komm, näithän, kuinka murskasin roomalaisten alukset Bretonian rannalla. Minun käskettävinäni ovat pilvet ja tuulet, ja minä kiellän valoni vankkurien kuljettajilta, jotka tuovat elintarpeita Nemetocennan roomalaisille, niin että voit heidät yllättää yöllä.
Niin ovat minulle puhuneet meri, metsä ja kuu. Ja minä sanon teille:
— Jättäkää venheenne ja verkkonne ja lähtekää kanssani. Teistä kaikista tulee sotapäälliköitä ja suurimaineisia miehiä. Me taistelemme kauniita ja hyödyllisiä taisteluita. Me hankimme itsellemme elintarpeita, aarteita ja naisia yltäkyllin. Se käy päinsä näin:
»Muistissani on atrebaattein ja morinein maa niin täydellisesti, ettei koko tässä maassa ole yhtäkään jokea, ei lampea eikä kalliota, jonka paikkaa en tarkoin tiedä. Kaikki tiet, kaikki polut ovat samoin mielessäni täsmällisine pituuksineen ja varmoine suuntineen, täysin sellaisina kuin esivanhempiemme maankamaralla. Ja ajatukseni täytyy olla suuri ja kuninkaallinen voidakseen siten sisältää atrebaattein koko alueen. Tietäkää, että se sisältää vielä paljon muita maita, bretonilaisia, gallialaisia ja germaanisia. Jos siis minut olisi määrätty kansojen johtajaksi, olisin voittanut Caesarin ja karkoittanut roomalaiset näiltä mailta. Ja siitä syystä me voimme yhdessä helposti yllättää Marcus Antoniuksen kuormastot, joiden on määrä tuoda ruokavaroja heidän minulta varastamaansa kaupunkiin. Me voimme helposti heidät yllättää, koska tunnen heidän kulkemansa tiet, ja heidän sotilaansa eivät kykene meitä tavoittamaan, koska eivät tunne niitä teitä, joita me kuljemme. Ja jos osuisivatkin jäljillemme, pääsemme heitä pakoon venetiläisissä venheissäni, jotka kuljettavat meidät bretonein Saareen.»
Sellaisilla puheilla Komm herätti suurta luottamusta isännissään sumuisella rannikolla. Hän voitti heidät lopullisesti puolelleen antamalla heille muutamia kulta- ja hopeakappaleita, omistamiensa aarteiden jäännöksiä. He sanoivat hänelle:
— Me seuraamme sinua, minne ikänä tahdot meidät johtaa.