— Hyvä rouva, minä tarjoan teille tähteet kelpo ateriasta, jonka minulle lahjoitti eräs Limogesin aatelismies. Sen maakunnan asujaimet ovat nauriinsyöjiä, mutta minä opetin tätä pitämään meidän hanhiamme Limogesin nauriita maukkaampina.

Seuraavana päivänä ja koko viikon aikana Florent Guillaume ei löytänyt Limogesin miestä eikä ketään muutakaan toivioretkeläistä, jolla olisi ollut mukanaan matkaeväät, ja niin hänen oli pakko paastota auringon noususta sen laskuun saakka. Pitsinkutojatar Marguerite teki samoin. Se olikin varsin soveliasta, koska oli pääsiäisviikko.

II.

Pyhänä pääsiäispäivänä katseli mestari Jacquet Coquedouille, eräs kaupungin etevimpiä porvareita, talonsa ikkunaluukkujen raosta mäkiselle kadulle, missä liikkui lukemattomia pyhiinvaeltajia. Ne menivät, tyytyväisinä saamaansa synteinanteeksiantamukseen, ja heidän näkeminen lisäsi melkoisesti mestari Jacquet'n Mustalle Neitsyelle osoittamaa harrasta kunnioitusta. Hän näet arveli, että ylhäinen nainen, jonka luona kävi niin paljon vieraita, oli välttämättä voimallinen nainen. Mestarimme oli vanha eikä rakentanut enää toivoansa mihinkään muuhun kuin Jumalaan. Sitäpaitsi hän epäili sielunsa iäistä autuutta, koska muisti monet kerrat armotta riistäneensä leskein ja orpojen rovon. Olipa hän vielä vienyt Florent Guillaumelta hänen kirjuritupansa, jonka kilvessä nähtiin Neitsyt Marian kuva. Hän lainasi rahoja ottaen niistä hyvät korot. Siitä ei kumminkaan sopinut päätellä, että hän oli koronkiskuri, sillä hän oli kristitty, ja korkoa kiskoivat ainoastaan juutalaiset, juutalaiset ja, jos niin tahdomme sanoa, lombardilaiset ja Cahorsin asujaimet. Jacquet Coquedouille menetteli siinä asiassa aivan toisin kuin juutalaiset. Hän ei sanonut Jaakopin, Efraimin ja Manassen tavalla: »Minä lainaan teille rahoja.» Ei, hän sanoi: »Minä sijoitan rahoja kauppaanne ja liikkeeseenne», mikä oli aivan toinen asia. Koronkiskomisen ja rahojen lainaamisen koron saamiseksi Kirkko näet kielsi; mutta kaupanteko oli luvallista ja sallittua. Ajatellessaan saattaneensa suuren joukon kristittyjä ihmisiä köyhyyteen ja epätoivoon Jacquet Coquedouille tunsi sittenkin omantunnonsoimauksia, koska muisti uhkaavan jumalallisen oikeuden, ja niin hänen mieleensä johtui tänä pyhänä pääsiäispäivänä hankkia itselleen pyhän Neitsyen suojelus viimeisen tuomion varalta. Hän ajatteli, että Neitsyt puhuisi hänen puolestaan jumalaisen Poikansa tuomioistuimen edessä, jos hän uhraisi Neitsyelle lunnasrahat. Niin hän astui suuren kirstun luo, missä säilytti rahojansa, katsoi, oliko huoneen ovi huolellisesti lukittu, avasi kirstun, joka oli täynnä angeloita, floriineja, esterlinejä, noobeleita, kultakruunuja ja saluutteja, ranskalaisia kultarahoja ja kaikkia muita kristittyjen ja saraseenien rahoja. Hän otti siitä huoaten kaksitoista kultadenaaria ja asetti ne pöydälle, joka oli täynnä vaakoja, viiloja, metallisaksia, rahapuntareita ja tilikirjoja. Suljettuaan kirstunsa kolme kertaa avainta kiertäen hän laski denaarit, laski uudelleen, katseli niitä kauan ystävällisesti ja puhui niille niin sievän kohteliaasti, nöyrästi, viehättävästi ja mieluisasti, että se kuulosti pikemmin taivaalliselta musiikilta kuin ihmisen puheelta.

— Ah, te pienet karitsani, huokasi kelpo ukko, ah rakkaat karitsaiseni, te kauniit ja kalliit pitkävillaiset uuheni!

Sitten hän otti kultakolikot käteensä niin kunnioittavasti kuin ne olisivat olleet Herramme ruumis, laski ne vaakaan ja hankki itselleen varmuuden, että ne olivat täysipainoiset tai ainakin melkein täysipainoiset, vaikka niitä olivat sieltä täältä jo hiukan nakertaneet lombardilaiset ja juutalaiset, joiden hallussa ne olivat olleet.

Sitten hän puhui niille vieläkin lempeämmin:

— Kas niin, kiltit karitsani, lampaani rakkaat, sallikaahan, että teitä keritsen! Siitä ei koidu teille mitään pahaa.

Hän tarttui suuriin saksiin ja järsi kultakolikoiden reunoja sieltä täältä, niinkuin hänellä oli tapana järsiä jokaista rahakappaletta, ennenkuin siitä luopui. Rouheet hän keräsi huolellisesti puukaukaloon, joka oli puolillaan pieniä kullansiruja. Hän tahtoi hyvinkin antaa Pyhälle Neitsyelle kaksitoista karitsaista, mutta katsoi kumminkin velvollisuudekseen menetellä niinkuin aina. Sitten hän meni panttikaapin luo ja nouti sieltä pienen sinisen, hopeankirjaellun kukkaron, jonka eräs naishenkilö oli pulaan joutuneena hänelle jättänyt. Hän tiesi, että sininen ja valkoinen ovat Pyhän Neitsyen värit.

Sinä päivänä ja seuraavana hän ei tehnyt enempää. Mutta maanantain ja tiistain välisenä yönä hän koki kouristusta ja näki unta, että perkeleet kiskoivat häntä jaloista. Hän katsoi unen Jumalan ja Neitsyt Marian lähettämäksi varoitukseksi, harkitsi sitä asunnossaan kaiken päivää ja lähti sitten illan tullen viemään uhrilahjaansa kauniille Mustalle Neitsyelle.