III.
Samana päivänä, yön ehtiessä, Florent Guillaume ajatteli alakuloisesti, että oli jälleen lähdettävä ilmavaan yösijaansa. Hän oli paastonnut koko päivän, tosin vastoin tahtoansa, sillä hänen mielestään ei kelpo kristityn pitänyt paastota pääsiäisviikolla. Ennenkuin lähti yöpuulleen kellotapuliin, hän meni nöyrästi rukoilemaan Puyn kaunista Neitsyttä, joka näyttäytyi yhä, keskellä kirkkoa, siinä paikassa, jossa se oli Suurena Perjantaina tarjoutunut uskovaisten palvottavaksi. Hän oli pieni ja musta, jalokivien peittämä, kultaa, kalliita kiviä ja helmiä hohtelevaan viittaan puettu ja piteli polvillaan Lasta, joka oli yhtä musta ja kurkisti hänen viittansa halkeamasta. Se oli ihmeitä tekevä kuva, jonka Ludvig Pyhä oli saanut lahjaksi Egyptin sulttaanilta ja tuonut itse tähän temppeliin. Kaikki pyhiinvaeltajat olivat menneet menojaan.
Kirkko oli autio ja synkkä. Uskovaisten viimeiset uhrilahjat lepäsivät kauniin Mustan Neitsyen jalkojen edessä kynttilöiden valaisemalla pöydällä. Siinä näkyi hopeisia päitä, sydämiä, käsiä, jalkoja ja nisiä, pieni kultainen ruuhi, munia, leipää, Aurillacin juustoja ja puisessa kulhossa, joka oli täynnä kulta-, hopea- ja kuparirahoja, pieni sininen hopeankirjaeltu kukkaro. Tämän pöydän edessä, isossa nojatuolissa, istui pappi, uhrilahjojen vartija, unen horrokseen vaipuneena.
Florent Guillaume polvistui pyhän kuvan eteen ja lausui hartaasti mielessään tämän rukouksen:
— Ylhäinen Neitsyt, jos on totta, että pyhä profeetta Jeremias näki sinut hengen silmillä ennen sikiämistäsi ja veisti omin käsin seetripuusta sinun kaltaisesi kuvan, jonka eteen nyt olen polvistunut; jos on totta, että kuningas Ptolemaios, saatuaan myöhemmin kuulla tämän pyhän kuvan tekemistä ihmetöistä, riisti sen juutalaisilta papeilta, vei Egyptiin, koristi jalokivillä ja sijoitti epäjumalten temppeliin; jos on totta, että Nebukadnesar, egyptiläisten voittaja, valtasi sen vuorostaan ja sijoitti aarrekammioonsa, mistä saraseenit sen löysivät valloittaessaan Babylonin; jos on totta, että sulttaani rakasti sitä sydämessään enemmän kuin mitään muuta ja palvoi sitä ainakin kerran päivässä; jos on totta, ettei mainittu sulttaani olisi sitä milloinkaan luovuttanut pyhälle kuninkaallemme Ludvigille, ellei hänen puolisonsa, joka oli saraseeni, mutta piti suuressa arvossa ritarillisuutta ja urheutta, olisi suostuttanut häntä lahjoittamaan sen kristikunnan parhaalle ritarille ja kunnon miehelle; jos vihdoin, kuten lujasti uskon, tämä kuva on ihmeitätekevä, niin salli, ylhäinen Neitsyt, sen tehdä ihme köyhälle oppineelle, joka on monet kerrat kirjoittanut ylistystäsi rukouskirjojen vasikannahkapergamenttiin. Hän on pyhittänyt syntiset kätensä piirtämällä kauniilla käsialalla, maalaten isot punaiset kirjaimet lauseiden alkuun, Pyhän neitsyen viisitoista iloa, kansankielellä ja loppusointuja käyttäen, murheellisten lohdutukseksi. Se on hurskasta työtä. Ajattele sitä, pyhä Jumalan äiti, äläkä katso hänen syntejänsä. Anna hänelle syötävää. Se olisi erittäin hyödyllistä minulle ja sinulle sangen kunniallista, sillä sellainen ihme ei näyttäisi vähäpätöiseltä kenestäkään, joka tuntee maailmaa. Sinä olet saanut tänään kultaa, munia, juustoja ja pienen sinisen kukkaron, hopealla kirjaellun. Minä en suinkaan kadehdi sinua, pyhä Neitsyt, yhdenkään saamasi lahjan vuoksi. Sinä ansaitset ne hyvin ja ansaitset enemmänkin. Enpä edes pyydä sinua toimittamaan minulle takaisin, mitä minulta on vienyt eräs varas nimeltä Jacquet Coquedouille, joka on kaupunkimme arvossapidetyimpiä kansalaisia. Ei, minä pyydän sinulta ainoastaan, ettet salli minun kuolla nälkään. Jos täytät tämän pyyntöni, sepitän laajan ja kauniin kertomuksen tässä nähtävänä olevasta pyhästä kuvastasi.
Niin rukoili Florent Guillaume. Hänen rukouksensa hiljaiseen henkäilyyn vastasi vain torkahtaneen vartijan syvä ja tyyni hengitys. Köyhä kirjuri nousi, kulki kirkon laivan läpi kuulumattomin askelin, koska näet oli muuttunut niin kevyeksi, etteivät hänen askelensa enää antaneet minkäänlaista ääntä, ja nousi nälkäisenä portaita, joissa oli yhtä monta askelmaa kuin vuodessa on päiviä.
Sillävälin oli rouva Isabella pujahtanut oviristikon alitse kirkkoon. Pyhiinvaeltajat olivat hänet siltä karkoittaneet. Hän näet rakasti rauhaa ja yksinäisyyttä. Hän eteni varovasti, siirsi verkalleen jalan toisen edelle, kurkotti kaulaansa, katsahti epäillen oikeaan ja vasempaan, hypähti sitten sulavasti, pudisti purstoansa, lähestyi Mustaa Neitsyttä, oli hetken liikkumatta, katseli nukkuvaa vartijaa tutkien näkönsä ja kuulonsa avulla pimeyttä ja hiljaisuutta, ponnisti sitten siipiänsä ja hypähti uhrilahjapöydälle.
IV.
Florent Guillaume oli vetäytynyt kellotapuliin yötä viettämään. Tyyssija oli kylmä. Tuuli tunkeutui sinne soittoluukkujen lomitse viheltäen huiluina ja urkuina kissojen ja yöhuuhkainten iloksi.
Se ei ollut asumuksen ainoa epämukavuus. Vuonna 1427 sattuneen maanjäristyksen jälkeen, joka oli järkyttänyt koko kirkkoa, irtautui tapulista kivi toisensa perästä, ja sopi pelätä sen kerrassaan sortuvan rajusäässä. Pyhä Neitsyt oli sallinut niin tapahtua kansan syntien tähden. Kaikesta huolimatta Florent Guillaume vaipui uneen. Se osoittaa, että hänen sydämensä oli puhdas. Hänen unennäöstään on säilynyt vain se muisto, että hänestä tuntui unessa kuin olisi joku moitteettoman kaunis nainen suudellut hänen suutansa. Mutta tahtoessaan vastata suudelmaan hän nielaisi pari kolme sarvijaakkoa, jotka hänen kasvoillaan kuljeksien olivat synnyttäneet hänen hortoutuneessa mielessään tuon harhakuvitelman. Hän heräsi siihen, kuuli päänsä päältä siipien humua ja luuli paholaisen lentävän, mikä olikin aivan luonnollinen otaksuma, koska pahat henget tulevat lukemattomin joukoin kiusaamaan ihmisiä, varsinkin yöllä. Mutta kun kuu samassa halkoi pilvistä pimeyttä, tunsi hän rouva Isabellan ja näki hänen laskevan nokastaan varastoaittanaan olevaan muurinkoloon sinisen, hopeankirjaellun kukkaron. Florent Guillaume salli sen tapahtua, ja linnun poistuttua lymypaikastaan hän kiipesi hirrelle, otti kukkaron, avasi sen ja havaitsi sen sisältävän kaksitoista kultakaritsaista. Ne hän pisti vyöhönsä kiittäen Puyn kaunista mustaa Neitsyttä, sillä hän oli oppinut ja Pyhään Raamattuun hyvin perehtynyt. Hän muisti Herran antaneen korpin ruokkia profeettaansa Eliasta ja päätteli siitä, että Jumalan äiti oli lähettänyt harakan välityksellä kaksitoista denaaria kirjurilleen Florent Guillaumille.