Äveriäs Meges vastasi ivallisesti:
— Vaeltavat laulajat sanovat aina, hyvää ateriaa ja runsaita lahjoja toivoen, osaavansa paljon lauluja, mutta heitä tutkiessaan huomaa heidän muistavan vain vähän säkeitä, joita toistamalla he väsyttävät sankarien ja kuninkaiden korvia.
Vanhus vastasi taitavasti.
— Meges, sanoi hän, sinä olet kuuluisa rikkauksistasi. Tiedä, että osaamieni laulujen luku on yhtä suuri kuin niiden härkien ja hiehojen, joita paimenesi kaitsevat vuorten rinteillä.
Meges ihaili Vanhuksen viisautta ja virkkoi leppoisasti:
— Tarvitaan varmaan melkoinen äly niin monien laulujen muistamiseen.
Mutta sanohan, onko totta se, mitä tiedät Akhilleusta ja Odysseusta?
Näistä sankareista näet kerrotaan kaikenlaisia valheita.
Laulaja vastasi:
— Mitä näistä sankareista tiedän, olen kuullut isältäni, jolle sen olivat kertoneet itse Runottaret; kuolemattomat Runottaret näet vierailivat muinoin jumalallisten laulajien luona luolissa ja metsissä. Minä en sekoita mitään valheita vanhoihin kertomuksiin.
Hän puhui niin varovaisuudesta. Hänellä oli kuitenkin tapana lisätä lapsuudessaan oppimiinsa lauluihin säkeitä, joita otti toisista lauluista tai keksi mielessään. Hän sepitti itse melkein kokonaisia lauluja, mutta ei tunnustanut niitä tekemikseen, koska pelkäsi niissä havaittavan moitteen sijaa. Sankarit kehoittivat häntä esittämään varsinkin ikivanhoja lauluja, joita pitivät jumalan sanelemina ja epäilivät uusia sepitelmiä. Lausuessaan oman älynsä tuottamia säkeitä hän siis salasi huolellisesti niiden alkuperän. Ja koska hän oli erittäin hyvä runoilija ja tarkoin noudatti vakaantunutta käytäntöä, eivät hänen säkeensä ollenkaan eronneet vanhojen sepittämistä, vaan olivat niiden veroiset muodoltaan ja kauneudeltaan ja syntymästään saakka kuolemattoman kunnian ansainneet.
Äveriäs Meges ei ollut mikään älytön mies. Hän arvasi Vanhuksen oivaksi laulajaksi, tarjosi hänelle, arvokkaan sijan lieden luona ja sanoi: